X-Factor

Ulkonäkö ei ole kaikki kaikessa; kun ihmisen persoona tekee vaikutuksen, ei hänen ulkonäkönsä tarvitse olla ihan niin justiinsa.

Yleensä ihastuminen tapahtuu kuitenkin sellaiseen tyyppiin, joka edes jokseenkin miellyttää silmää, vaikkei mikään Lauri Tilkanen olisikaan. Lisäksi ihastuminen aikaansaa usein sen, että tyyppi alkaa näyttää ajansaatossa vielä paremmalta – tyyppi ei saa paitsi ’anteeksi’ ulkonäköään, vaan mitä enemmän hänestä tykkäät sitä kuumemmaksi hän muuttuu.

Kannustan lähipiiriäni tavoittelemaan ja uskomaan haaveisiinsa; olen ihanien ystävieni suhteen sitä mieltä, ettei sellaista ole olemassakaan kuin ’liian komea mies’ heille. Näin uskon ystävieni kohdalla. En kuitenkaan ole itseni suhteen samalla tavalla järkevä vaan uskon, että todellakin on olemassa liian hyvännäköisiä miehiä minulle – ne ovat niitä, jotka ovat paitsi komeita myös superkivoja, ja näinollen out of my league.

Tsemppaan ystäviäni tavoilla, joilla en tsemppaa itseäni. En myöskään ole yhtä kypsä ja fiksu tuntemattomien pariskuntien suhteen; yllätyn aina nähdessäni parin, jonka toinen osapuoli on selkeästi toista kauniimpi/kuumempi/paremmannäköinen; käyttäydyn juurikin niin kuin ulkonäkö olisi the one and only reason, miksi ihastua johonkuhun…

giphy1Esimerkiksi… Salillani käy eräs aivan törkeän hyvännäköinen mies; pitkä, sopivan lihaksikas, yhtäaikaa komeat ja suloiset kasvot sekä valloittava hymy. Pidän paitsi hänen ulkonäöstään, myös siitä luonteesta, joka huokuu hänen olemuksestaan; hän on vaatimaton – jopa ujohko. Muutama viikko takaperin näin hänet ensimmäistä kertaa salilla naisen kanssa – damn, hän ei olekaan sinkku! Nainen oli hieman pyöreä, ei mitenkään mieleenpainuva kasvoiltaan ja hännän huippuna: hänen ilmeensä oli hapan. Ja tämä happamuus ei ollut mikään one-time-show, sillä hänen naamansa on sittemminkin kohdatessamme ollut aivan norsunvitulla.

Ajattelin heti naisen nähtyäni kyseistä kuumismiestä; you could do so much better. Ensin ihmettelin pariskuntaa pelkästään ulkoisesti: se miesherkku voisi saada niiiin paljon kauniimman naisen. Sitten aikuistuin ja muistin, ettei ulkonäkö ole kaikki kaikessa; ajattelin, että ehkä nainen on todella fiksu, hauska, lämpöinen luonteeltaan. Mutta en pysty uskomaan myöskään tätä motiivia; naisen ilmeet ja olemus levittävät nimittäin sellaista myrkkyä ympäriinsä. En todellakaan ymmärrä, miksi tämä komistus kuluttaa aikansa naisen rinnalla. Eikö mies tiedä, että hän voisi saada – luoja ties millaisen – kaunottaren, joka paitsi näyttäisi hyvältä miehen rinnalla, olisi myös onnellinen paikastaan? (Vai olenkohan ymmärtänyt jotain väärin… käykö sisarukset useastikin yhdessä salilla?)

Anyway, mulla on ehkä pienoisia hahmotusvaikeuksia itseni suhteen – oon ehkä unohtanut tässä treffittömällä aikakaudella, mikä se mun vahvuus on. Vaikkei pelkällä ulkonäöllä pärjää, niin kummasti kauniit naiset – happamia tai ei – ovat miesten mieleen. Ulkonäön sijaan olen aina kuvitellut luonteen/persoonallisuude olevan minun vahvuuteni, mutta eipä sekään ole pidempiaikaiseen sutinaan kantanut.

Kuitenkin näen jatkuvasti, kun nämä kärttyisät, ei-minkään-näköiset naiset nappaavat nenäni edessä ne salin kuumimmat miehet. Ja mä mietin, että mitähän vittua; mikä on se X-Factor, third element, joka multa puuttuu ja jää tunnistamatta muissa naisissa?

t. Pauliina

Mainokset

Kuka musta pitää huolen?

Bachelorette partyilla tarkoitetaan tarkoitetaan viikonloppua, jossa nuoret naiset, cowboy-hatut päässään, kiskovat kilpaa baaritiskillä shotteja ja ehdottavat paidanriisumista ja yhteiskuvaa jokaiselle vastaantulevalle miehelle…

Osallistuin viikonloppuna hieman erihenkisiin polttareihin; polttareihin, joissa viina ei tosiaankaan virrannut. Sen sijaan keskusteltiin aikuismaisesti mm. lapsista, tumblr_mhwnpg5kjq1rkqdauo1_500talonrakennuksesta ja kotiaskareista. (Minua lukuunottamatta) osanottajat olivat jo jättäneet sen ’villin elämänvaiheen’ taakseen – mikäli sellaista koskaan oli ollutkaan – ja siirtyneet vakiintuneeseen suhteeseen. Mikä tarkoitti siis sitä, että heidän miehensä soittelivat ja viestittelivät jatkuvasti; ’miten siellä menee?’ ’mikset oo vastannu mun viestiin?’…

Minut ilmeisesti tunnettiin porukassa sinä ainoana ’bilehileenä’, joka mielellään tissuttelee, kokee duunit elämänsä tarkoitukseksi ja pyörittelee miehiä silloin tällöin ihan vaan huvikseen, koska ei oikestaan kaipaa mitään pysyvää. Tiesin polttareiden olevan lähtökohtaisesti kuivat ja ajattelin alunperin itsekin olla selvinpäin, koko viikonlopun, mutta… Sitten… Kaikki se keskustelu puolisoista, lapsista, talonrakennuksesta ja viimeistään ne puolisoiden ’check-up-soitot’  saivat pääni hajoamaan; pidän elämästäni, mutta siinä porukassa en tuntenut oloani kotoisaksi lainkaan. Mietin, että mitä helvettiä minä teen elämässäni; töitä ja dokaan? Pitäisikö minun ryhdistäytyä ja löytää elämääni jotain… muutakin? Onhan minulla ystävät ja perhe, mutta miksi minussa on silti se tunteeton tyhjiö, jota turrutan nikotiinilla, ylettömällä sokerinsyönnillä, ylitöillä, liikunnalla ja alkoholilla. Toiset näistä ’käsittelytavoista’ on toki ihan positiivisia riippuvaisuuksia, mutta osa on vaan lapsenomaista pakoilua.

Tavoilleni uskollisena, päätinkin siis riipaista pienet kännit piristääkseni itseäni tämän polttariporukan aikuisuuden keskellä.

Mikä siinä on, ettei aikuinen nainen kykene kuuntelemaan näitä perhekeskusteluja ja käsittelemään omia ajatuksiaan simppelisti aloillaan istuen? Mistä se pahanolon tunne tulee, ja miten jurrit sitä asiaa ainakaan auttaa? En tietenkään vetänyt mitään hiprakkaa kummempaa (ja mielestäni polttareissa kuuluisi juoda), mutten oikein osaa puolostautua mitenkään muuten; välillä mulla vaan hajoaa pää niin totaalisesti tähän vahvana olemiseen. Elämä (tai ainakin arki) on yhtä työtä, kaipaisin sitä ’perhettä’ tai jotakuta luottoihmistä – voisinko minäkin joskus tukeutua johonkuhun toiseen? En osaa kuvitella itseäni äitinä, mutta jotain muuta pehmeyttä kaipaisin. Se, mikä nyt muille näyttäytyy juhlimisena ja elämästä nauttimisena, on oikeastaan sitä, että yksinäisyydessäni sekoilen viikkoni läpi; töissä pidän tietysti ohjat tiukasti käsissäni, mutta vapaalla turrutan itseäni milloin mitenkin – ja kun lähdemme baariin ’katselemaan valikoimaa’ niin keskityn vaan siihen biletykseen ja itseltäni pakoiluun

Kirjoitan kuin mikäkin alkholisti – yritin sanoa siis, että oikeasti haluaisin vain käpertyä kotisohvalle oman kullan kainaloon, mutta mulla on tainnut hirttää kaasu kiinni. En osaa oikein päästää lähelle; en osaa olla olematta vahva – jopa vähän kova. Ulospäin se näyttää varmaan ihan hauskalta, mutta ulkokuoren alla en olekaan niin eheä. Oikeasti haluaisin vaan leväyttää säröni jonkun jalkojen juureen ja sanoa; voisitsä pitää musta huolen?

Veikkaan, että mulla on PMS-oireita – ne yhdistettynä tähän hentoiseen darraan vetää mielen matalaksi. Ainut mitä mun pitää tehdä on: pull my shit together ja alkaa taas pitää huolta itsestäni.

t. Pauliina

Kuin suurennuslasin alla

Ystäväni kertoi työtoveristaan, joka on liian kiinnostunut ja utelias kuulemaan ystäväni elämästä: ’Niin, oliko se sun mies siis lakimies?’ ’Miksikäs teillä ei ole vielä omistusasuntoa?’ ’Eikös sullakin pitäis olla jo mielessä toi lastenhankinta?’

Kysely voi tietysti olla tämän ihmisen tapa tutustua ja ylläpitää keskustelua. Kuitenkin jos kysymykset esitetään tenttaamalla tietyllä äänensävyllä (sillälailla nenä liian pitkällä), ja vain yhden ihmisen elämäntarinaan keskittyen, tulee siitä helposti ’haastateltavalle’ epämukava olo.

giphyMinulla on (töissä) samanlaisia tuntemuksia. Olen työyhteisöni harvoja sinkkuja ja sen myötä suurennuslasin alla. Osittain mielenkiinto asioihini johtunee myös minusta itsestäni – siitä, että olen avoin, kerron asioista suoraan ja huumorini on hurttia. Se tekee kysymysten ilmoilleheittämisen ja tenttaamisen kollegoilleni varmasti melko helpoksi.

Välillä minua kuitenkin ottaa päähän se, että ihmiset kääntävät keskustelun jatkuvasti sinkkuuteeni; siihen, olenko ollut juhlimassa, olenko käynyt treffeillä, miten tinderissä menee, onko työpaikalla ketään kiinnostavaa ja miten pokaaminen ylipäätään nykyäpäivänä tapahtuu – miten toimitaan kasvotusten, entäpä Tinderissä, ja miten Tinder-treffeillä käyttäydytään. Saan ihan tosissani tehdä töitä, jotta lounaskeskustelumme on vastavuoroista omasta elämästä kertomista, eikä vain minua ja sinkkuuttani koskevaa – etten vain minä joudu ’heittämään likapyykkiäni’ muiden ruodittavaksi. Toisinaan olen heille kuin luennoitsija – ihminen, jolla on näkemystä siitä, millaista on olla sinkku 2010-luvulla – toisinaan taas olen koko työyhteisömme hyväntekeväisyyskohde – kaikki ovat innokkaasti ’ratkaisemassa’ sinkkuuttani; ikäänkuin perheettömyyteni vaivaisi heitä suuresti.

tenor1Olen työtovereilleni kuin aikakone heidän menneeseen sinkkuelämäänsä; olen ikkuna, josta näkyy, millaista heidän elämänsä voisi olla nyt, jos heillä ei olisikaan aviomiestä ja lapsia. Tietysti meitä kaikkia kiinnostaa itselle vieraat ja uudet (tai pikemminkin unohtuneet) asiat. Kukapa ei haluaisi tietää enemmän Tinderistä, partyista, ihmissuhteiden syntymisestä – ja kariutumisesta – mutta mielestäni näitä aiheita ei silti pitäisi ihan jatkuvasti ja sellaisenaan ruotia työpaikalla. Ja joihinkin työyhteisöihin ne eivät sovi lainkaan. Liika utelu vastaa hieman sitä, jos minä kyselisin heidän parisuhteensa tilasta, riidoista ja syrjähyppysuunnitelmista – sinkkuaiheet voivat nimittäin osua arkoihin paikkoihin.

Verratessa perheellisiin kollegoihini, minä voin mielestäni tehdä enemmän hallaa työuskottavuudelleni jakamalla tarinoita elämästäni; tekeehän se nyt minusta hieman bimbon, jos siinä missä työkaverini on käynyt viikonloppuna vaeltamassa Nuuksiossa, minä olen käynyt vetämässä lärvit, löytänyt mäkkärin jonosta yhdenyönjutun ja poseerannut ottaen uusia kuvia Tinder-profiiliini… En sano, että minun arkeni olisi yhtä ’likapyykkiä’, jota ei voi jakaa muille ihmisille, mutta on se ehkä lähtökohtaisesti hieman likaisempaa kuin perheellinen elämä.

t. Pauliina

Nössöt älköön vaivautuko

Siis voi jumantsuikka mulla menee nää lapaset / nössöt / ujostelijat juuri nyt syvälle tunteisiin! Tiedän kyllä, että meistä on moneksi – ja niin pitääkin olla; ihmisten erilaisuus on juurikin se elämänsuola. Vaan kun niitä erilaisia osuu omalle kohdalle sarjatulen lailla, alkaa tympäistä.

Oon mahdollisesti aika vauhdikas ja äänekäs tapaus. Haluaisinkin miehen, joka on yhtälailla ekstroverttitapaus itsekin – sellainen, joka pysyy vauhdissani ja toisaalta myös laittaa kampoihin. Jos mies on liian ujo ja hiljainen, painan todennäköisesti hänen ylitseen kuin katujyrsijä.

Viimeaikaiset Tinder-keskusteluni ovat kaikki olleet syvältä. Minä olen niissä sekä mies, että nainen; minä hauskuutan, viettelen, machoilen, söpöstelen ja lupaan huolehtia toisesta. Vaikka nämä miehet oikeastaan aloittavat ja ylläpitävät keskustelua, minä olen se, joka vie keskustelua eteenpäin ja päättää sen suunnan – muuten polkisimme vain paikoillaan. Nämä miehet eivät ota paikkaansa / roolia keskustelussa; parhaimmassa tapauksessa he sylkäisevät samantien olevansa ujoja – sillä saa anteeksi yhtä jos toista – ja alkavat sitten kysellä minusta ja imarrella minua; kuinka hauska tyttö olenkaan! Jos minun kanssani tosiaan on niin mieletöntä jutella, niin eikö heidän päähänsä ole tullut, että haluaisin heiltä samanlaista panostusta ja heittäytymistä keskusteluun? Miksi minä kuluttaisin aikaani tähän ihan kivaan ja kohteliaaseen poikaan? Kuinka kauan hakata päätä seinään sellaisen kanssa, jota saa koko ajan tsempata, kun tuolla on maailma täynnä miehiä? Olen itsekäs, mutten minä aio olla keskusteluissa pelkkänä antavana osapuolena – minäkin kaipaan hauskuutusta, yllätyksiä, viettelyä ja machomaista huolenpitoa.

 

Tässä vaiheessa moni asettuu puolustuskannalle; ’Anna niille miehille mahdollisuus, eivät kaikki oo viestittelijätyyppiä tai osaa sillälailla kirjottaa.’  Mutta olkaahan nyt ihan rehellisiä itsellenne, kuinka monesti mies, joka on ollut viesteissä tylsä / epävarma / pidättyvä / hiljainen, on osoittautunut livenä ihan toisenlaiseksi – suupaltiksi höpöttäjäksi? Jos mies on kasvotusten hauska ja puhelias, kyllä hän osaa olla sitä myös kirjallisessa muodossa – se on sitten eri asia, jos hän ei viitsi nähdä vaivaa naputellakseen viestejä.

Ei minulla siis ole mitään hiljaisia, varautuneita tai ujoja vastaan – voisin hyvin mielelläni mennä treffeille tällaisenkin miehen kanssa – KUNHAN kyseinen tyyppi antaisi minulle osviittaa siitä, että jossain sen ujouden ja varautuneisuuden alla piilee persoona.

Ystäväni tykkäävät liittä nimeni yhteyteen sanan: nirso – minun pitäisi antaa kuulemma niille miehille mahdollisuus. Niinpä minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin luetuttaa eräs Tinder-keskustelu ystävilläni. Kyseessä oli söpö poika, puhelias kuin mikä ja hyvässä ammatissa, mutta keskustelumme oli niiiin tylsää – jopa virallista. Hän lähti mukaan läpänheittooni vastaamalla tylsästi ja lisäämällä kommentin perään itkunauruhymiön. Ei se niin toimi; itkunauruhymiö ei tee kuivasta jutustas mojovaa vitsiä.  Tai okei, joskus tekee joo, mutta ei näin: ’Ihan hyvää tännekin. Kävin äsken ruokakaupassa. :’D’

giphyToisinaan hänen viestinsä olivat itseasiassa hauskojakin: ’Sopisiko sinulle nyt aikatauluttaa meidän mahdollinen tuleva tapaaminen?’ Mutta näitä viestejä hän taas ei tarkoittanut vitsikkäiksi – poika kirjoitti samaan, kuivaan tyyliin aika usein. Perehdyttyään pariin Tinder-keskusteluuni, ystävienikin silmät tuntuivat aukeavan sille, miten mätsit eivät tunnu aina huomaavan epäsopivuuttamme ja voivat olla äärettömän halukkaita tapaamaan sinut. Sainkin ystviltäni armahduksen, ettei minun tosiaan kannata tavata ihan jokaista tyyppiä; tarvitsen kuulemma jonkun paljon hauskemman ja eloisamman persoonan, joten oma intuitioni on siis jokseenkin kunnossa.

Vaan älkää miehet huolehtiko, jos ei hauskuus ole teidän juttu! Ei se naurattaminen nimittäin kaikkiin naisiin pure (toiset naiset tykkää ennemmin mököttää ja arvostavat muita ominaisuuksia paljona korkeammalle). Mutta minulle tämä on ihan ehdoton juttu – miehen on saatava minut nauramaan – ja lupaan tehdä saman vastavuoroisesti.

Kevättä ja parempia mätsejä (sekä keskusteluja) odotellen…

Pauliina

Ps. Tuli tätä postausta kirjoittaessa ihan mieleen The Offspringin biisi; ’Someone almost just like you – but with attitude – I’m waiting… So, come on!’

Pps. Tiedän, että toi otsikko on vähän julma, mutta… siihen tiivistyi kaikki tää ärsyyntymiseni.