Enää ei nähdä mis on pettämisen raja

giphyRakastan Vartiaisen Jenniä. Kuten niin moni muukin suomalainen tykkään myös uudehkosta (ei enää niin uudesta) Se oikea -kipaleesta – se on kepeä, mutta siinä on jälleen kerran niin monta osuvaa säettä: ’Rakkaus on verbi eikä löysä lupaus – niinkuin rypäle, se liejussa lakoaa’. Ja itselle osuvia hokemia: ’Annan sulle ohjeita, joita en itse osaa noudattaa. Olen ryssinyt kaiken joka kerta uudestaan’.

Nyt vatvotaan kuitenkin tätä: ’Enää ei nähdä mis on pettämisen raja’.

Temptation Islandilla varatut harrastavat seksiä resortin sinkkujen kanssa perustellen: ’Mä vaan ihan vähäsen (nussin sitä).’

Myöskin sinkkujen pussailu ja lääppiminen on ihan ookoo, kunhan varatulla osapuolella ei ollut siinä tunteita mukana.

Joka päivä Helsingin yökerhoissakin varatut ihmiset suutelevat vieraita miehiä ja naisia; kaikkihan niin tekee kännissä.

Seurustelu on varmaan erilaista kuin ennenvanhaan; on jopa sallitumpaa, että jokainen pari muodostaa omanlaisensa parisuhteen, omine sääntöineen ja rajoineen – tai ilman rajoja. Pettämisen raja voi toiselle kulkea siinä, että sydän läpättää ohikulkevien kaunottarien vuoksi; toiselle pettäminen tarkoittaa vieraan miehen suutelemista ja jollekulle raja kulkee seksissä – kaikki muu on ihan sallittua, kunhan kettu ei käy kolossa.

Jos toisen odotuksista parisuhteelle ja säännöistä ei puhuta ääneen, pariskunnan osapuolet voivat vielä parisuhteen aikanakin olla (tietämättään) eri linjoilla siitä, mitä saa ja ei saa tehdä; millaisen käytöksen suhteen toinen osapuoli kokee loukkaavana. Ehkä nykyään on sekä niin paljon houkutuksia ja mahdollisuuksia pelata likaista peliä että vaihtoehtoja sille, missä pettämisen raja kulkee, että ihmisten on vaikea tietää tai pysyä niissä asetetuissa rajoissa.

Jos mietin äitiäni, en usko, että hänen on koskaan tarvinnut pohtia, missä pettämisen raja menee; hänellä on varmaan aika hyvä gut feeling asiasta. Eikö omatuntomme hälytyskellot ole riittävä ennakkovaroitus siitä, että tämä, mitä nyt olen tekemässä, ei enää ole reilua kumppaniani kohtaan. Pitääkö meidän määrittää, että pettämisen raja menee esimerkiksi juurikin siinä suutelemisessa siksi, että omatuntomme ovat niin erilaiset – määritelty raja on ikäänkuin pariskunnan kompromissi siitä, missä minun mielestäni menee pettämisen raja ja missä hänen mielestään menee pettämisen raja. Vaikka raja menisikin vasta suutelussa, tuntisinhan minä jokatapauksessa tekeväni väärin suostuessani kaksin after workeille viehättävän kollegani kanssa – etenkin jos menisin aftereille juurikin nauttiakseni kipinästä välillämme.

Tai siis kyseinen tilanne olisi väärin, jos minulla olisi poikaystävä. Ja siis skenaario sisälsi myös hypoteettisen olettamuksen, että kollegani ikinä pyytäisi minua after workeille. Mitenkäs nyt eksyin näin totaalisesti aiheesta. Parempi varmaan lopettaa tähän.

t. Pauliina

Offline

tenorLomaillessani olin 2,5 viikkoa aikalailla tavoittamattomissa; puhelin offline. Kohdemaassa wifiä oli nimttäin todellakin kivenalla – ei puhettakaan, että kahviloissa tai Airbnb-asunnoissa internetin ihmeellinen maailma olisi ollut tarjolla (edes passwordin takana). Matkaseurani kanssa maksoimme siis silloin tällöin erikseen hotellien wifistä päästäksemme someen edes muutaman päivän välein 5-15 minuutiksi. Ja, ai että – offlinena oleminen teki gutaa!

Se, ettei (eritoten ystäväni) tarvinnut huolehtia jatkuvien lifeisgood-päivityksien tekemisestä, todella edesauttoi rentoutumista. Lomatunnelmaan pääsee huomattavasti helpommin, kun ei tarvitse – tai ole mahdollistakaan – seurata postaukseen tulleita tykkäyksiä tai vastata ”Millaista siellä on? Mitä ootte tehny”-Whatsapp-viesteihin.

Samanlaista hetkeen keskittymistä voi tietysti harrastaa arjessa niin, ettei vaan katso puhelintaan. Mutta kyllä hetkeen keskittyminen on vielä vapauttavampaa kun tietää jo etukäeen, ettei puhelimessa edes ole mitään katsottavaa – mobiilidatan ollessa jumalattoman kallista ja wifin ollessa saavuttamattomissa. Hetkestä nauttiminen onnistuu kun unohtaa todellisuuden, jossa yleensä elää – sulkee pois sen, mitä läheisesi tekevät toisella puolella maapalloa, tai mitä kellonaikaa Suomessa eletään. Who cares? Tärkeämpi kysymys on, mitä sinä haluat tehdä seuraavaksi – mikä drinkki tai ruoka tekisi olosi vielä entistä levollisemmaksi.

Samaan hetkeen keskittyminen antoi minulle ja lapsuudenystävälleni tilaisuuden puhua, puhua ja puhua toistemme kanssa niin aivan kaikesta. Etukäteen ajattelin, että näinköhän toinen viikko kuluu jo lempeän hiljaisuuden täyttäessä rantatuolien välin, mutta ei; keskustelunaiheita on niin paljon, ja toistemme seurassa me kaksi uskallamme sukeltaa aiheeseen kuin aiheeseen ’melko’ syvälle.

Kerroinkin ystävälleni myös siitä, että olen miettinyt, minkä ajatuksen haluan olevan elämässäni päällimmäisenä ohjenuorana; haluan tehdä hyvää, tsempata, piristää ja olla läsnä – eritoten läheisilleni, mutta miksei myös tuntemattomille ihmisille, joita me kaikki kuitenkin kohtaamme. Ystäväni kommentoi tähän, että hän nimenomaan ei kokenut minua kovin läsnäolevaksi persoonaksi – osallistumiseni Whatsapp-ryhmämme keskusteluun oli kuulemma niin epäaktiivista; en ehtinyt työpäivän aikana vastata riittävästi ja välillä huomasin vapaa-ajallanikin viestit vasta kun niitä oli kertynyt 64 – kommentoiden jälkikäteen enää: ’haha’.

Ystäväni ’näpäytys’ ei lainkaan yllättänyt minua; en oikein jaksa roikkua puhelimessa – istua kymmeniä minuutteja aloillani jauhaen (yleensä) paskaa million mistäkin aiheesta. Whatsappailu ei minulle ole sitä aitoa läsnäoloa; toisinaan siellä käydään tietysti superhauskoja Mikä fiilis -keskusteluja erilaisin meemein tai avaudutaan duunpäivän tapahtumista, mutta usein naisten välinen keskustelu on myös screenshotteja yhteisistä tutuista ja ilkeilyä heidän kustannuksellaan. Jos olen näiden viestien saavuttaessa minut jossain muussa, läsnäoloani vaativassa, tilanteessa, en todellakaan riko sitä hetkeä vastatakseni tällaisiin höpöhöpö-viesteihin. Välillä olen myös vain itsekseni kotona, enkä siltikään halua rikkoa hengailuani katsomalla jatkuvasti puhelimen näytöltä, mitä joku toinen juuri nyt tekee tai ajattelee. Jos tiedän, etten voi samantien vastata viesteihin, jätän usein Whatsappin tuntien ajaksi kokonaan avaamatta – eipähän tule sitten nalkutusta siitä, miksi viesti on nähty, muttei siihen ole vastattu.

Läsnäoloni somessa todellakin on kehnoa, ja siinä olisi paljon parannettavaa. En lähtisi tekemään Instagram- tai Facebook-päivityksiä nykyistä ahkerammin, mutta voisin kai vastata ja kommentoida aktiivisemmin, vaikka se mielestäni viekin ärsyttävän paljon aikaa (ehkä olen hidas kirjoittamaan) ja mieluummin näkisin saman porukan livenä kuin istuisin sohvan nurkassa 1,5 tuntia whatsappaillen heidän kanssaan. Toisaalta – en ole ollut juuri tälle ystäville, joka kommentin lausui, ollut riittävästi läsnä myöskään offline – tama ystäväporukka ei ole muutamaan vuoteen olleet niitä läheisimpiä ystäviäni. Ehkä siis alan hillittömän Whatsapp-vatvonnan sijaan viestiä enemmän tyylillä: ’Mennäänkö tiistaina pelaamaan mölkkyä Töölönlahdelle?’

Olen muutenkin pitkään miettinyt; a) onko vuorovaikutuksen määrä kasvanut somen myötä vai b) onko yhteydenpito vaan siirtynyt kasvokkain näkemisestä enemmän online muotoon? Sehän on hienoa, jos a-vaihtoehto pitää kutinsa; entinen elämämme on rikastunut näillä paskanjauhanta-keskusteluilla, joita käymme sosiaalisessa mediassa – voimme seläntakana haukkua muita entistä tehokkaammin ja vastaavasti rakentaa omaa, hieman valheellista brändiämme MyStoreilla ja Instagram-päivityksillä. Jos taas b on se totuus, minua hieman harmittaa. Olen sen verran antidigitaalinen, etten koe online-vuorovaikutuksen koskaan korvaavan sitä yhteisymmärryksen tilaa, joka vallitsee kun ihmiset elävät hetkeä fyysisesti yhdessä.

Olen nyt ollut viikon Suomessa, ja huomaan taas vilkuilevani puhelinta aivan turhaan, ja leposykkeenikin on noussut jälleen varmaan kymmenellä pykälällä.

t. Pauliina

Ai se olikin vaan darra

tenorHalusin vaan kertoa teille, etten todennäköisesti olekaan vakavasti masentunut.

HUHHUH, mitä darroja allekirjoittaneella nykyisin on!!! Ottaisin ehkä jopa mieluummin ne fyysiset oireet; päänsäryn ja ympäriinsä oksuamisen kuin maailmanloppumielialan, josta kärsin tätänykyä otettuani (hieman) liikaa edellisenä iltana. Pyysin sunnuntaina jopa äitiäni halaamaan minua – ehkä tämä ääritoiminta osoittaa, ettei kyseessä ollutkaan ihan mikä tahansa krapula, vaan häädarra. Toiselta nimeltään naimisiinmenon jälkeinen tyhjiö – jos minä koin tällaista, voin vaan kuvitella, millaisessa tyhjyydessä itse hääpari aloitti avioelämänsä.

Maanantaista eteenpäin elämä on kuitenkin taas hymyillyt ja olen pessyt sunnuntaisen pahan olon sekä hiuksistani että kämppäni ikkunoista ja lattioista ja hikoillut loput masennukset vielä lenkkipolulle. Nyt kun tämä mielialojeni suunnaton vaihtelu on todettu näinkin moneen kertaan eri darrojen yhteydessä, luulisi, että ensi kerralla muistan tämän etukäteen krapulan iskiessä ja pystyn päästämään synkästä fiiliksestä samantien irti?! Tiedä häntä, mutta testaan heti perjantaina, miten selviän Kalletorstain oloistani.

Ps. Tuli myöskin mieleen, että olisin voinut kirjoittaa jotain kesävinkkejä sinkuille… Varmaan olisin kirjoittanutkin, mutten ole (vielä) itse lomalla, joten ei ole tuntunut kovin ajankohtaiselta – ja mahtaisinko mitään vinkkejä tietääkään… Kuitenkin – nauttikaa lomalaiset lomasta! Ja vaikket olisikaan lomalla, niin viikonlopuksi on luvattu loistokelejä; kirmatkaa ulkona ja tehkää jotain uutta; for the very first time!

t. Pauliina

Ikävä mua

not-sure-gifKuulin Juulian Mul oli ikävä mua -biisin radiosta aikanaan pian sen ilmestyttyä. En juurikaan kuunnellut sanoja eikä kappale erityisemmin sykähdyttänyt. Sittemmin kuulin Juulian haastattelun YleX:ltä ja kurkkuuni nousi pala hänen kertoessaan biisin syntyhetkestä; tuntui siltä, että koen nyt jotain vastaavaa mitä hän kävi läpi silloin laulua kirjoittaessaan.

On tietysti paljon lauluja, joissa kuvataan synkemmissä vesissä uimista, sitä kun on hieman hukannut itsensä eikä mikään tunnu oikein miltään. Se oli kuitenkin juuri tämä haastattelu ja tämä biisi, joka sai minut tajuamaan, että minusta tuntuu juuri siltä; etten oikein tunne mitään. Teen kivoja asioita ystävieni kanssa viikonloppuisin, koska niin kuuluu tehdä. Mutten oikeasti tunne sellaista suurta iloa kuin aiemmin. Minua ei kiinnosta uppoutua juuri mihinkään keskusteluun, vaikka yleensä rakastan hööpöttelyä ja toisten ihmisten kuunteluakin. Nyt haahuilen useammin omissa ajatuksissani kesken keskustelun.

’Ilottomuuteni’ ei ehkä näy niin selkeästi muille, koska olen silti menevä ja kovaääninen, nauran ja olen kyllä mukana kaikessa… Mutta en silti koe tätä kaikkea kovin merkitykselliseksi, suureksi tai paljon antavaksi onnellisuudeksi – en iloitse ja nauti kuten Pauliinan yleensä nauttii. Sen sijaan pikemminkin suoritan elämää. Olin viikonloppuna ystäväni häissä ja hoisin sielläkin roolini asianmukaisesti; onnittele, ruokaile, tanssi, naurata porukkaa X, tutustu porukkaan Y. Niin ja hymyile tietysti koko ajan.

Mulla on nyt ikävä  mua. Täytynee keksiä, miten niitä ilontunteita taas elvytetään ja mikä on niin suuri mörkö, että se vetää yleisfiilikseni hintsusti pakkasen puolelle. Todennäköisesti minun tarvitsee vaan päästää irti jostakin niistä monista aivolukoistani. Olenko ehkä liian tietoinen itsestäni, keskityn liikaa itseeni käsilläolevan hetken sijaan? Olenko keskittynyt hieman liikaa sen pinnan kiillottamiseen ja unohtanut pitää huolta sisällöstä – siis minusta? Onko ehkä kuitenkin niin, että tunnen siinä hetkessä kyllä ihan normaalisti, mutten näin jälkikäteen osaa täysin palata samaan tunnelmaan / muistaa sitä hyvää oloa? Hyvin todennäköistä on myös se, etten enää erota työ- ja vapaa-ajan minää toisistaan – olen vain yhtä suorittavaa konetta. Tai sitten mua ärsyttää tää jatkuva kaljapöhö.

Ps. Niin ja kirjotan siis taas krapulassa – että paistaiskohan se darramorkkiskin tästä tekstistä vielä pikkasen läpi…

t. Pauliina