Left, right, right left

Sitten Hiihtäjän olen koittanut aina välillä avata Tinderin. Elämähän piristyisi aivan kuin itsestään mikäli kiikareissani komeilisi uusi, orastava sutina. Tinderin tarjooma on kuitenkin tuottanut viimeaikoina lähinnä pettymyksiä; swaippaamaan oikealle aniharvoin, eikä mätsi ole näissäkään tapauksissa ollut takuuvarma juttu (tässä kohtaa osoitan merkitsevästi sormella kaveripoikani suuntaan – omasta mielestään hän optimoi profiilini laittamalla kuvat uuteen järjestykseen).

giphyKoska olen sopivasti pinnallinen ja vielä sopivasti rasistikin, ovat epäsiistit tai ulkomaalaiset miehet saaneet minut sulkemaan sovelluksen melko nopeaan. (Ennenkuin alatte nillittä, niin kyllä – haluan suomea puhuvan miehen. Tämän lisäksi moni ulkomaalainen on vain ohikulkumatkalla, eikä minulla ole mielenkiintoa olla kenenkään matkamuisto). Oltuani viikkoja epäaktiivinen minä kuitenkin sisuunnuin; enhän tosiaan tarvitse kuin sen yhden kivan mätsin – ja se yksi voi tulla jo tämän tyypin jälkeen. Tai seuraavan. Tai sitä seuraavan. Tai…

Aloin sitten paukuttaa Tinderiä – taas, hieman useammin ja hieman pidempään – saaden jopa useita (5!) mätsejä yhden päivän aikana. Kun mätsejä oli kertynyt useammalta päivältä, oli vain ajankysymys, että joku heistä alkaisi uttelemaan. Ja hiphei – niinhän kävi! Ja toinenkin!. Ja eräs vanhakin keskustelu aktivoitui! Kuulostaa siltä, että tässä on jo liian monta keskustelua… Mutta itseasiassa nämä kaikki puheliaat miehet ovat sellaisia, joista olen tykkäillyt kotiuduttuani aamuviideltä baarista, enkä näin päivänvalossa kyllä osaa sanoa, mitä olen heissä silloin aamuyöstä nähnyt.

Turhaan täällä blogissakaan valitan siitä, kuinka mitään ei tapahdu, jos olen itse näin epäaktiivinen miesten suhteen. Baarissa en voi käydä (joka päivä) arkisin, joten pakkohan se on palata näihin Tinder-lätinöihin (vaikken enää jaksaisi vastata yhteenkään ’Mitä kuuluu’ tai Mitä sun ’maanantai-iltaan’ -keskustelunavaukseen). Treffeille en vielä osaa kuvitella meneväni, mutta kai sekin luonnistuu sopivan vastakappaleen löytyessä.

t. Pauliina

Mä vaan hiihdän

Taas vahvistui uskoni karmaan, kohtaloon ja siihen, että everything happens for a reason. Mikä muu selittäisi sen, että kaksi ihmistä, joista kumpainenkaan ei ole juuri klubbaillut viimeaikoina, sattuu samaan yökerhoon. Ja vielä kun huomioi sen, etten minä juuri koskaan käy yössä perjantaisin. Mikä muu selittäisi sen, että tämä jälleennäkeminen Hiihtäjän kanssa sattuu vain 2 viikkoa sen jälkeen, kun hän on sanonut, ettei tiedä haluaako enää tavata minua; että hänellä on ristiriitaisia tunteita.

Olen jo selvinpäinkin luonteeltani torpedo, joten tukeva humalatilani varmisti sen, että menin tietysti selvittämään cloussaamaan meidän kahden välisen jutun once and for all. En tarkalleen edes muista, mitä siinä lyhyesti keskusteltiin, mutta ilmeisesti poltin sillat melko tehokkaasti. Mikäli hänellä olisi ollut yhtään kiinnostusta minua kohtaan jäljellä, niin känniavautumiseni ja tylyn poistumiseni jälkeen siitä tuskin oli enää huolta.

Myöhemmin yöstä näin Hiihtäjän vielä kaulailevan jonkun toisen naisen kanssa – siitä sain hyvän syyn itkeä niin perkeleesti. Räkä poskella. Koko kotimatkan. Hokemani kuulosti jotakuinkin tältä: ’Miksei se voi tykätä musta!? Mikä mussa on vikana!? Mikä siinä toisessa blondissa oli muka paremmin!?’

giphy

 

Onneksi sentään itkin ystäväni olkaa vasten. ❤

Ei sillä etteikö vieläkin tuntuisi pahalta, mutta miten humalassa tunteet ovatkin niin moninkertaiset – eikä niistä pääse yli lainkaan. Järki ei ole ollenkaan mukana arvioimassa tunteita ja tilannetta; humalatila takaa sen, että vellot tunteen läpikotaisin päästä päähän kerran, toisen ja kolmannen… Miten humalassa voikin olla ensin niiiin hauskaa ja aivan yhtäkkiä nähdessäsi vanhan haamun ihmispaljoudessa se kaikki hauskuus unohtuu; sisimpäsi menee aivan solmuun, etkä oikeastaan enää edes ole baarissa – elät vain mielessäsi sitä, mitä teillä oli(si voinut olla) ja miten kaikki päättyi.

Vaikka en laittanutkaan känniviestejä Hiihtäjän perään, niin Jippu on silti asian ytimessä:

Lähetin yöllä sulle 13 känniviestiä
lähetin täältä sulle nauloja ja pahaa henkeä
ja mölisin yksin, kontillani eteisessä kompuroin ja huokasin..

aivan hiljaa rakkautasi rukoilin

t. Pauliina

Olen mies

Nyt kuvittelette, että paljastan kahden vuoden bloggailun jälkeen olevani oikeasti mies. Ei nyt ihan niinkään – mutta sisälläni kyllä taitaa asua jonkinnäköinen äijä.

Kinesteettinen (tunteeseen perustuva), auditiivinen (kuuloon perustuva) ja visuaalinen (näköön perustuva) tyyli on tapoja oppia ja omaksua tietoa (linkki testiin). Miesten sanotaan olevan visuaalisia olentoja – ainakin seksuaalisesti; miehet kiihottuvat eritoten siitä, mitä näkevät, kun taas naisille tunteet tuntuvat olevan suuremmassa roolissa.

En itse olisi lähtenyt yhdistelemään näitä kolmea oppimistyyppiä ihmissuhteisiin, mutta ystäväni innostuivat analysoimaan, että myös minä olen vahvasti visuaalinen tyyppi – siis mies; muistan yleensä asioita valokuvamaisesti ja kun tutustun uusiin ihmisiin – toisin sanoen miehiin – kuvittelen näkeväni, keitä he ovat.

Ja onhan se totta; suurin osa lauseistani alkaa siten, että sanon nähneeni hänessä sitä jotain – jotain, joka viestii minulle, onko mies hyvis vai pahis. Minulle on melkeinpä samantekevää, mitä mies sanoo – puhuahan voi toista ja tarkoittaa ihan toista. En myöskään täysin luota siihen, mitä tunnen toisen ihmisen seurassa – on sitä ennenkin tuntunut hyvältä, vaikkei juttu olisi mihinkään edennytkään.

Sen sijaan minulle on tärkeää katsoa toista silmiin – katson eleitä, ilmeitä ja yleistä olemusta pyrkiessäni ymmärtämään, onko edessäni kissa, kala vai kissakala. Tämä tuskin edes on kovin epätavallista – vai miten te teette päätelmiä toisten luonteesta? Perustuuko päätelmänne ihmisestä enemmän siihen, mitä kuulette heidän kertovan, millaisen tunteen he saavat teissä aikaan vai siihen mitä näette?

En minäkään sano olevani pelkästään visuaalinen – päätelmä toisesta on aina näiden tekijöiden summa: mitä näen, kuulen ja tunnen. Kuitenkin ajatellessani asiaa tarkemmin, totesin tämän visuaalisuuden olevan todennäköisesti se hallitseva tapani tulkita maailmaa. En pelkästään kuule, mitä minulle sanotaan vaan näen, miten se kerrotaan ja näen sen eleen, joka aiheuttaa minussa jonkin tietyn tunteen.

Ystäväni olivatkin sitä mieltä, että Tinder sopii kaltaiselleni visuaaliselle ihmiselle… No, siitä en tiedä – sillä sopiiko Tinder todella kenellekään. Mutta ainakin minä näen / kuvittelen näkeväni kuvissa aina paljon enemmän kuin sen mitä kuvassa on – katson miehen naaman lisäksi olemusta, kuvien tunnelmaa ja profiilikuvien muodostamaa kokonaisuutta muodostaessani ensikäsitystä uudesta ihmisestä.

No joo, emme todellakaan ole ystävieni kanssa mitään alan ammattilaisia, ja luettuani tämän tekstin, aloin hieman epäilemään tuota omaa visuaalisuuttani, sillä olen kyllä varsinainen multitaskaaja ja viestinnän alalla töissä. Yhtäkaikki – oli totta tai ei – halusin kuitenkin jakaa tämänkin pohdiskelun teille. 🙂

Mukavaa sunnuntai-iltaa; toivottavasti olitte ahkerasti terassilla näin aurinkoisena viikonloppuna.

t. Pauliina

Mielenrauhaa – ja sitten taas ei

Olen elänyt muutaman viikonlopun hieman hitaampaa elämää omissa oloissani. Tämä lepo on rauhoittanut viimeaikoina vilkkaasti ahkeroinutta mieltäni, tarvettani liikkua koko ajan. Tämä mielenrauha näkyy myös suhtautumisessani Hiihtäjäään; sitä ei ehkä usko, kun ajattelee kuinka hullun kiinnostunut olen ja tirskun paikoitellen itsekseni, mutten silti ressaa tästä sutinasta – en pelaa kenenkään muun kanssa, mutten myöskään laita koko elämääni tämän jutun varaan. Sutina Hiihtäjään etenee omalla painollaan – tai sitten ei etene. Ainut asia, josta minä voin kantaa ’huolta’, on se, että olen parasta minää, eli oma itseni, ja toivon että se on jotain sellaista, mistä hän pitää.

Rauhallinen suhautumiseni Hiihtäjään johtunee myös siitä, että Hiihtäjä on itse niin rauhallinen. Kuten mainitsin aiemmin viestittelymme oli aika mitäänsanomatonta, eikä kumpikaan vaikuttanut liian innokkaalta ensitreffeille lähtiessämme. Hiihtäjä eteni päähäni hitaasti – ja maltillisesti hän on hoitanut myös fyysisen lähestymisen (tai ainakin maltillisemmin mihin olen tottunut). Toisilla deiteillä aloin jo nimittäin epäillä ihastusta; istuimme sohvalla vierekkäin katsoen TV:stä sinkkuillallista. Sarjassa puhuttiin awkwardisti kipinän puuttumisesta, enkä voinut olla samaistumatta tunteeseen; matsi on jo ohi, eikä meidän tarvitse keskittyä televisioon. Miksei hän vedä minua kainaloonsa? Tai jos en olekaan hänen mielestään viehättävä, niin miksei hän vain lähde? Nakotimme siinä rinnakkain kuin vanha pariskunta kunnes kurottaessani giphy5katsomaan kelloa hän veti (vai rojahdinko minä) minut syliinsä.

Sitten kipinää kyllä riitti. Huhhuh. Olin vain yllättynyt, kuinka hitaasti hän eteni – yleensä miehet hyökkäävät naiseen kiinni kuin hyeenat saadessaan tuollaisen tilaisuuden kaksin kotisohvalla. En oikein ota selvää, onko hän ehkä hieman ujo (ei kyllä olisi mitään syytä) vai olenko hänen mielestään jotenkin epäkiinnostava tai ällöttävä? Jälkimmäinen vaihtoehto on mielessäni, koska Hiihtäjä ei myöskään hukuta minua viesteihin – tai kohteliaisuuksiin. Itseasiassa hän ei ole sanonut minusta mitään hyvää; ei, että olisin hauska, kaunis tai mielenkiintoinen… Tälläinen laittaa epäilemään, tykkääkö hän minusta yhtään? Ainut siihen suuntaan vihjaava fakta on se, että hän jaksoi kuitenkin olla kanssani lähes kuusi tuntia…

Kuulostaa siltä, että valitan kohteliaisuuksien puuttumisesta, mutten todellakaan valita. Tällainen mies sopii minulle paljon paremmin kuin moni, jota olen aiemmin tapaillut. En olisi ollenkaan näin kiinnostunut, jos mies vaikuttaisi hurjalta pelurilta, tai sitä vastoin olisi koiranpentumaisen kiinnostunut imarrellen ja kaivaten minua jatkuvasti. Hiihtäjä vaikuttaa kaikessa pidättyväisyydessään aika kunnolliselta. Ja mielenkiintoni pysyy yllä kun hän ei ’tukahduta’ minua heti alussa innokkuudella.

giphy4Oikeastaan – varmistuakseni siitä, että olen kiinnostunut toisesta, tarvitsen nimenomaan sitä etäisyyttä ja epävarmuutta; kun joudun hieman pelkäämään ja pohtimaan, onko mies vain ohimenevä tähdenlento elämässäni, varmistun siitä, haluanko hänen jäävän pidemmäksi aikaa. Toisaalta, vaikka tarvitsen epävarmuutta, sen sietäminen on äärettömän vaikeaa – etenkin Tinder-jutuissa, joissa epävarmuus tuntuu olevan entistä vahvemmin läsnä. Sitä ei tiedä, tapaileeko hän muita; poistaako hän minut Tinderistä; onko hän todella sellainen persoona kuin millaisen mielikuvan olen saanut jne…

Teenkin jatkuvaa luopumista Hiihtäjästä; vaikka treffeistä on nyt kulunut (vasta) muutama päivä ja viestittelystäkin vasta pari päivää, alkaa muisto toisesta hälvetä todella nopeasti. Tämä ’unohtaminen’ liittyy varmaan siihen, ettei mies ole vielä edes ollut osa elämää; pari treffikertaa alkaa helposti vaikuttaa ihan unelta – tapahtuiko se todella? Oliko meillä todella niin ihanaa vai olinko minä yksin siinä tunnelmassa? Ehkä mies on tullut järkiinä päästyään irti maagisesta deitti-ilmapiiristä, eikä koekaan minua enää varteenotettavaksi vaihtoehdoksi.

Helppohan minusta olisikin päästä eroon, kun emme ole edes vaihtaneet puhelinnumeroita.

t. Pauliina