Hyvä paketti

Olen tavannut miehiä, jotka:

  • vaikuttavat kaikinpuolin mielenkiintoisilta ja varteenotettavilta poikaystäväehdokkailta, mutta joiden maatahipova itsetunto tekee heistä totaalisen epäviehättäviä silmissäni.
  • ovat hyvännäköisiä kuin karkki, mutta persoonansa on niin itsekeskeinen tai vakava, ettei mielenkiintoisia keskusteluja synny – heitä on vain miellyttävä katsella.
  • ovat hauskaa seuraa, mutta fyysinen vetovoima on ollut aivan olematon; he ovat olleet kuin tyttökavereita minulle ja olen kauhulla odottanut niitä hetkiä, jolloin joudun pussailemaan – sänkypuuhista puhumattakaan.

Kasipallo miellyttää silmää, hän on hauska persoona, hän arvostaa itseään eikä fyysisestä yhteensopivuudestamme ole epäilystäkään. Pitkästä aikaa en tee kompromisseja luopuen jostain tärkeästä osa-alueesta täysin; en katsele miestä ajatellen, että ehkä joskus haluan heittäytyä hänen syliinsä; ehkä joskus voin (höpö)höpöttää ihan mitä mieleen juolahtaa; ja ehkä joskus hän arvostaa itseään niin, että uskaltaa tavoitella unelmiaan ja kokee olevansa samalla viivalla kanssani – ehkä joskus hän alkaa laittaa minulle hanttiin, enkä minä joudu alituisesti tsemppaamaan häntä.

giphyKokonaisuutena Kasipallo on aika hyvä paketti. Toivottavasti joulupukki tuo muillekin tällaisia paketteja, jotka ovat samanaikaisesti sekä kovia että pehmeitä.

t. Pauliina

Mainokset

Tuhma, tuhma, tuhma

Olen ollut tuhma.

Päädyimme työkavereiden kanssa taas jotenkin vahingossa torstaiKalleen – ei tietenkään ’parille’ vaan ihan ronskisti pullo per lärvi -periaatteella, ja laskiessani juomiani oluitakin näin jälkikäteen, täytyi ottaa molemman käden sormet käyttöön. Tällaiset arki-illan ryyppyreissut ovat työnteon kannalta tietysti huonoja, mutta se ei silti tuota minulle suurimpia omatunnontuskia – raahasin nimittäin tälläkin kertaa itseni neljän tunnin yöunien jälkeen toimistolle ennen yhdeksää; freesinä niin ettei tietämättömät edes arvanneet minun riekkuneen pilkkuun asti yössä.

Morkkikseni aiheuttaakin käytökseni työporukassa; en ole kiinnostunut yhdestäkään tämän ryyppyporukan miehistä – ja siitä huolimatta pelasin jokaiseen pussiin. Olen siinä mielessä aika hirviö, että nautin flirttailusta ja huomiosta – etenkin kun sitä ei ole tänä vuonna ollut liikaa tarjolla. En siis kertonut työtovereilleni tapailevani tällä hetkellä jotakuta – ja miksi olisinkaan, kun tämä juttu on vasta niin alkutekijöissään. Työkaverini elävät siis siinä uskossa, että olen single as fuck, enkä ole käynyt treffeillä sitten toukokuun…

Mielikuva siitä, että olen täysin tumpelo miesten suhteen, ja pari pulloa kuplivaa johti tietysti kielenkantojen holtittomaan irrotteluun parinkin työtoverin lähestyessä minua. 50-vuotiaan perheenisän seksiehdotukset torjuin melko napakasti – mutta pitikö minun mennä möläyttämään, että on se käynyt minunkin mielessäni?!

ouv9yrtqrx9yoToinen näistä työkavereista sen sijaan on niin sympaattinen, että hänen torjumisensa oli hirveän hankalaa; eihän minua yhtään kiinnosta, mutta hän on niiiiin hyvä tyyppi… Tämä herra pääsikin yllättämään minut varsin monta kertaa länttäämällä huulensa huulilleni. En kanna huolta siitä, että olisin ollut jotenkin ’petollinen’ Kasipalloa kohtaan – emme ole tehneet toisillemme mitään lupauksia. Huono omatunto tulee siitä, että johdatin tätä työystävää harhaan; kyllähän suudelmaa edeltää sellainen 1,5 sekunnin hetki, jolloin tiedät sen (pusun) olevan tulossa. Miksi en onnistunut työntämään häntä kauemmas? Enhän oikeasti halunnut suudella, antaa siimaa tai luoda hänelle turhia toiveita. Syytän hitaista reflekseistäni humalatilaa, mutta varmaan suurin syyllinen löytyy narsistista sisälläni – siitä huomiohuorasta, joka näköjään tarvitsee kehuja ja läheisyyttä aina kun sitä vaan on tarjolla.

t. Pauliina

Love might be blind but…

Jos ulkonäöllä ei saisi olla mitään merkitystä, miksi meillä valmistuu tuhansia sohvia (tai mitä tahansa muita mööpeleitä) eri väreissä, materiaaleissa ja malleissa? Suhde sohvaan ei ole elämänmittainen, mutta silti on okei silmäillä ja vertailla tarjontaa, jopa hyppiä ja maata milloin minkäkin vaihtoehdon päällä. Miksei ihmisten kanssa saisi tehdä samankaltaista tarkkaa seulontaa; etsiä miehestä/naisesta tiettyjä muotoja, jotka ilahduttaisivat vielä vuosia ’hankinnan’ jälkeenkin? Jos voin valita, niin rakastun mielelläni mieheen, joka on paitsi rakastettava persoona myös (minun silmissäni) easy-on-the-eyes – heräänhän kuitenkin loppuelämäni hänen vierestään.

Ulkonäkökeskeisyyttä pidetään älyttömän pahana asiana – kyllä minuakin harmittaa, jos jollekulle ulkonäköni on nimenomaan parinvalinnan keskeisin tekijä – tai se syy, miksi hän ei halua kanssani olla. Sekin suututtaisi, jos kiltti-naapurintyttö-ulkonäköni olisi esteenä pomorooleihin etenemiselle. Samaan aikaan minua ei haittaa käyttää ulkonäköä hyväkseni tilanteissa, joissa siitä on apua; nuori nainen saa aika helposti äänensä kuuluviin miesvaltaisessa organisaatiossa – jos/kun on sanottavaa, tästä täytyy ottaa ilo irti.

Sopivissa määrin ulkonäön huomiointi myös pariutumisessa on mielestäni ihan suotavaa – etenkin sutinan ollessa alkutekijöissään. Kun en vielä tunne toisen persoonaa hyvin, onko minulla muutakaan, mihin ihastua?

Love might be blind but crush is not; samaten kuin vaalit sitä vanhaa, kirppuista sohvaa – tunnethan sentään sen jokaisen rikkinäisen jousen läpikotaisin – on kumppanin ulkonäölläkin vähemmän ja vähemmän merkitystä, kun viehätyt tyypin persoonasta. Syvimpiä tunteita onkin kohdallani syntynyt varmaan niihin miehiin, joista en ole ensialkuun lainkaan kiinnostunut (ulkoisesti), mutta tehtyäni kuukausia tiiviisti töitä tai opintoja yhdessä olen huomannut olevani aivan korviani myöten kusessa.

Tällainen perinpohjainen tutustuminen on parasta, mutta entistä harvinaisempaa; ei minunkaan työtiimiini tule uusia miehiä kuin sieniä sateella; että laskisin pariutumiseni työpaikan varaan. Olen ’pakotettu’ käymään Tinder-treffeillä ja niillä markkinoilla en ala odottamaan, että ’ruma ankanpoikanen’ muuttuu joutseneksi silmissäni; on hieman eri asia, tehdä viitenä päivänä viikossa 8 tuntia töitä yhdessä kuin käydä kerran tai kahdesti viikossa treffeillä ja yrittää lämmetä ihmiselle, johon et lähtökohtaisesti koe vetoa. Jos tiiviissä työympäristössä ihastuminen tällaiseen ’villiin hevoseen’ vie 4 kuukautta, niin kauanko se kestää jos deittaan tyyppiä kerran viikossa?

Tinder ja muut ’ulkonäkökeskeiset seuranhakusovellukset’ ovat nykyään arkipäivää – ei kirjepostitse ihastuminen. Haittaako se? Ketä haittaa, ketä ei. Ehkä minäkin olisin voinut rakastua, jos olisin harrastanut tällaista ’sokkona tutustumista’ ja tavannut sitä kautta jonkun aivan mielettömän persoonan.

En kuitenkaan ole hankkinut kirjekavereita ja miesten ulkonäöllä on ollut treffihistoriassani melko suurikin merkitys; olen yrittänyt tapailla niitä komeita, mutta tylsiä miehiä siinä toivossa, että vielä he yllättävät minut. Olen yrittänyt tavata niitä huippuhauskoja miehiä, joihin en kuitenkaan tuntenut mitään vetoa ja joiden en edes halunnut koskevan minuun. Voitte ajatella, että minun olisi pitänyt tavata heitä useammin; antaa mahdollisuus. Ehkä niin, muttei minun kärsimättömyyteni jaksa sellaista odottelua; mitä jos / ehkä joskus / yritä kovemmin. Näissä asioissa en yritä väkisin.

giphy1Mitä tulee omaan ulkonäkööni – minulla on piirteitä, jotka olen hyväksynyt – ja joista olen oppinut pitämään – vasta aikuisiällä. Nuoruuden epävarmuudesta on kuitenkin jäänyt jäljelle tapa katsoa samoja piirteitä miehessä hieman tarkemmin; erikoiset nenät häiritsevät minua toisinaan suunnattomasti, enkä tykkää jos miehellä on jenkkakahvat – tein nimittäin nuorempana jonkinverran duunia päästäkseni eroon omistani. Yes, I’m horrible.

Sanonkin suoran, että tavattuani Kasipallon nyt kolme kertaa olen hieman ristiriitaisissa tunteissa; jos hän olisi ulkoisesti täysin tyyppiäni, olisin varmasti paljon ihastuneempi – jopa vähän hullaantunut. Mutta en ole vielä tottunut siihn, miltä hän näyttää; en osaa sanoa onko hän söpö vai ei. Ehkä tämä epävarmuus kertoo myös siitä, ettei hän ole (vielä) muutenkaan vetänyt täysin mattoa jalkojeni alta; ainakin rakastuneena olisin aivan sokea näille jutuille. Mutta vielä toistaiseksi pallottelen näillä asioilla mielessäni.

Nyt voitte lynkata minut ulkonäkökeskeisenä kusipäänä – meitä löytyy niin naisissa kuin miehissä. 🙂 Kuka sitäpaitsi vertaa kumppania sohvaan? Tää on varmaan jokin sinkkujuttu – sohvan ja mun symbioosi on ehkä lähimpänä parisuhdetta mitä oon vähään aikaan päässyt.

t. Pauliina

Ette ikinä usko

Kävin nimittäin treffeillä. Kyllä. Enkä millätahansa treffeillä vaan Tinder-treffeillä; ekat treffit sitten kesäkuun ja kaikenkaikkiaankin vasta toinen mies/deittikumppani kuluvan vuoden puolella. Tilastojani ajatellen olen itsekin aika yllättynyt, kuinka nopeasti kyseisen Tinder-keskustelun alettua oikeasti päädyin treffeille.

Nyt mietitte, että uusi mätsini on jonkinsortin perfect match, joka on ylenpalttisella juttelullaan hurmannut minut samantien. Ei oikeastaan niinkään; hänen kuvansa eivät lähtökohtaisesti vakuuttaneet ihan täysin ja keskustelukin oli sellaista… no… harvasanaista pitkine taukoineen.

Miksi sitten suostuin? Mietin sitä itsekin ennen deittejä, kun olin tapani mukaan lähinnä ärsyyntynyt itseeni; miksi olin jälleen näkemässä jotakuta näin nopeasti – tuhlaamassa aikaani johonkuhun, josta en ole vielä edes kiinnostunut. Osittain lähdin ehkä siksi, että koin velvollisuudekseni sinkkuna käydä treffeillä pitkän tauon jälkeen. Ja ehkä myös jotta ystäväni eivät olisi niin kummastuneita hiljaiselostani.

Merkittävin syy suostumiseeni oli kuitenkin se, että minua tosiaan pyydettiin treffeille – tämä mies ei kutsunut minua omaan sänkyynsä kello 10 jälkeen tai yrittänyt vastaavasti tunkea meille yökylään. En tiedä, millainen lorttoprofiili minulla miesten silmissä on, mutta viimeaikoina ehdotukset ovat olleet aika suoraviivaisia; tyrmättyäni eräänkin yökutsupyynnön keskustelu päättyi miehen sanoihin: ’Höh, ilmota jos muutat mieles ja haluut tulla kokeilee mun sänkyä’. Charming.

tenorSen sijaan tämä viimeisin Tinder-mies, kutsuttakoon häntä vaikka Kasipalloksi, kutsui minut oikeasti ulos; ilmoitti aktiviteetin, päivän ja kellonajan jolloin tavataan – no questions asked. Minun oli oikeastaan helpompaa myöntyä kuin kieltäytyä; hän otti ohjat, teki selkeän ehdotuksen eikä tarvinnut mitään lässytellä; ’mitä sinä haluat tehdä…’ ’mentäskö sinne vai sittenkin tuonne…’

Ja miten treffit sitten meni? Tyyppi oli mielenkiintoisempi kun olisin viestittelyn perusteella ajatellut; puhelias, pilkettä silmäkulmassa ja kerrankin – mies kiusasi minua takaisin vähintään yhtä paljon kuin minä haastoin häntä – hauskaa!

Ei ollut myöskään yhtään pöllömpää päättää näitä deittejä kaatosateessa pussaillen.

t. Pauliina