Enää ei nähdä mis on pettämisen raja

giphyRakastan Vartiaisen Jenniä. Kuten niin moni muukin suomalainen tykkään myös uudehkosta (ei enää niin uudesta) Se oikea -kipaleesta – se on kepeä, mutta siinä on jälleen kerran niin monta osuvaa säettä: ’Rakkaus on verbi eikä löysä lupaus – niinkuin rypäle, se liejussa lakoaa’. Ja itselle osuvia hokemia: ’Annan sulle ohjeita, joita en itse osaa noudattaa. Olen ryssinyt kaiken joka kerta uudestaan’.

Nyt vatvotaan kuitenkin tätä: ’Enää ei nähdä mis on pettämisen raja’.

Temptation Islandilla varatut harrastavat seksiä resortin sinkkujen kanssa perustellen: ’Mä vaan ihan vähäsen (nussin sitä).’

Myöskin sinkkujen pussailu ja lääppiminen on ihan ookoo, kunhan varatulla osapuolella ei ollut siinä tunteita mukana.

Joka päivä Helsingin yökerhoissakin varatut ihmiset suutelevat vieraita miehiä ja naisia; kaikkihan niin tekee kännissä.

Seurustelu on varmaan erilaista kuin ennenvanhaan; on jopa sallitumpaa, että jokainen pari muodostaa omanlaisensa parisuhteen, omine sääntöineen ja rajoineen – tai ilman rajoja. Pettämisen raja voi toiselle kulkea siinä, että sydän läpättää ohikulkevien kaunottarien vuoksi; toiselle pettäminen tarkoittaa vieraan miehen suutelemista ja jollekulle raja kulkee seksissä – kaikki muu on ihan sallittua, kunhan kettu ei käy kolossa.

Jos toisen odotuksista parisuhteelle ja säännöistä ei puhuta ääneen, pariskunnan osapuolet voivat vielä parisuhteen aikanakin olla (tietämättään) eri linjoilla siitä, mitä saa ja ei saa tehdä; millaisen käytöksen suhteen toinen osapuoli kokee loukkaavana. Ehkä nykyään on sekä niin paljon houkutuksia ja mahdollisuuksia pelata likaista peliä että vaihtoehtoja sille, missä pettämisen raja kulkee, että ihmisten on vaikea tietää tai pysyä niissä asetetuissa rajoissa.

Jos mietin äitiäni, en usko, että hänen on koskaan tarvinnut pohtia, missä pettämisen raja menee; hänellä on varmaan aika hyvä gut feeling asiasta. Eikö omatuntomme hälytyskellot ole riittävä ennakkovaroitus siitä, että tämä, mitä nyt olen tekemässä, ei enää ole reilua kumppaniani kohtaan. Pitääkö meidän määrittää, että pettämisen raja menee esimerkiksi juurikin siinä suutelemisessa siksi, että omatuntomme ovat niin erilaiset – määritelty raja on ikäänkuin pariskunnan kompromissi siitä, missä minun mielestäni menee pettämisen raja ja missä hänen mielestään menee pettämisen raja. Vaikka raja menisikin vasta suutelussa, tuntisinhan minä jokatapauksessa tekeväni väärin suostuessani kaksin after workeille viehättävän kollegani kanssa – etenkin jos menisin aftereille juurikin nauttiakseni kipinästä välillämme.

Tai siis kyseinen tilanne olisi väärin, jos minulla olisi poikaystävä. Ja siis skenaario sisälsi myös hypoteettisen olettamuksen, että kollegani ikinä pyytäisi minua after workeille. Mitenkäs nyt eksyin näin totaalisesti aiheesta. Parempi varmaan lopettaa tähän.

t. Pauliina

Offline

tenorLomaillessani olin 2,5 viikkoa aikalailla tavoittamattomissa; puhelin offline. Kohdemaassa wifiä oli nimttäin todellakin kivenalla – ei puhettakaan, että kahviloissa tai Airbnb-asunnoissa internetin ihmeellinen maailma olisi ollut tarjolla (edes passwordin takana). Matkaseurani kanssa maksoimme siis silloin tällöin erikseen hotellien wifistä päästäksemme someen edes muutaman päivän välein 5-15 minuutiksi. Ja, ai että – offlinena oleminen teki gutaa!

Se, ettei (eritoten ystäväni) tarvinnut huolehtia jatkuvien lifeisgood-päivityksien tekemisestä, todella edesauttoi rentoutumista. Lomatunnelmaan pääsee huomattavasti helpommin, kun ei tarvitse – tai ole mahdollistakaan – seurata postaukseen tulleita tykkäyksiä tai vastata ”Millaista siellä on? Mitä ootte tehny”-Whatsapp-viesteihin.

Samanlaista hetkeen keskittymistä voi tietysti harrastaa arjessa niin, ettei vaan katso puhelintaan. Mutta kyllä hetkeen keskittyminen on vielä vapauttavampaa kun tietää jo etukäeen, ettei puhelimessa edes ole mitään katsottavaa – mobiilidatan ollessa jumalattoman kallista ja wifin ollessa saavuttamattomissa. Hetkestä nauttiminen onnistuu kun unohtaa todellisuuden, jossa yleensä elää – sulkee pois sen, mitä läheisesi tekevät toisella puolella maapalloa, tai mitä kellonaikaa Suomessa eletään. Who cares? Tärkeämpi kysymys on, mitä sinä haluat tehdä seuraavaksi – mikä drinkki tai ruoka tekisi olosi vielä entistä levollisemmaksi.

Samaan hetkeen keskittyminen antoi minulle ja lapsuudenystävälleni tilaisuuden puhua, puhua ja puhua toistemme kanssa niin aivan kaikesta. Etukäteen ajattelin, että näinköhän toinen viikko kuluu jo lempeän hiljaisuuden täyttäessä rantatuolien välin, mutta ei; keskustelunaiheita on niin paljon, ja toistemme seurassa me kaksi uskallamme sukeltaa aiheeseen kuin aiheeseen ’melko’ syvälle.

Kerroinkin ystävälleni myös siitä, että olen miettinyt, minkä ajatuksen haluan olevan elämässäni päällimmäisenä ohjenuorana; haluan tehdä hyvää, tsempata, piristää ja olla läsnä – eritoten läheisilleni, mutta miksei myös tuntemattomille ihmisille, joita me kaikki kuitenkin kohtaamme. Ystäväni kommentoi tähän, että hän nimenomaan ei kokenut minua kovin läsnäolevaksi persoonaksi – osallistumiseni Whatsapp-ryhmämme keskusteluun oli kuulemma niin epäaktiivista; en ehtinyt työpäivän aikana vastata riittävästi ja välillä huomasin vapaa-ajallanikin viestit vasta kun niitä oli kertynyt 64 – kommentoiden jälkikäteen enää: ’haha’.

Ystäväni ’näpäytys’ ei lainkaan yllättänyt minua; en oikein jaksa roikkua puhelimessa – istua kymmeniä minuutteja aloillani jauhaen (yleensä) paskaa million mistäkin aiheesta. Whatsappailu ei minulle ole sitä aitoa läsnäoloa; toisinaan siellä käydään tietysti superhauskoja Mikä fiilis -keskusteluja erilaisin meemein tai avaudutaan duunpäivän tapahtumista, mutta usein naisten välinen keskustelu on myös screenshotteja yhteisistä tutuista ja ilkeilyä heidän kustannuksellaan. Jos olen näiden viestien saavuttaessa minut jossain muussa, läsnäoloani vaativassa, tilanteessa, en todellakaan riko sitä hetkeä vastatakseni tällaisiin höpöhöpö-viesteihin. Välillä olen myös vain itsekseni kotona, enkä siltikään halua rikkoa hengailuani katsomalla jatkuvasti puhelimen näytöltä, mitä joku toinen juuri nyt tekee tai ajattelee. Jos tiedän, etten voi samantien vastata viesteihin, jätän usein Whatsappin tuntien ajaksi kokonaan avaamatta – eipähän tule sitten nalkutusta siitä, miksi viesti on nähty, muttei siihen ole vastattu.

Läsnäoloni somessa todellakin on kehnoa, ja siinä olisi paljon parannettavaa. En lähtisi tekemään Instagram- tai Facebook-päivityksiä nykyistä ahkerammin, mutta voisin kai vastata ja kommentoida aktiivisemmin, vaikka se mielestäni viekin ärsyttävän paljon aikaa (ehkä olen hidas kirjoittamaan) ja mieluummin näkisin saman porukan livenä kuin istuisin sohvan nurkassa 1,5 tuntia whatsappaillen heidän kanssaan. Toisaalta – en ole ollut juuri tälle ystäville, joka kommentin lausui, ollut riittävästi läsnä myöskään offline – tama ystäväporukka ei ole muutamaan vuoteen olleet niitä läheisimpiä ystäviäni. Ehkä siis alan hillittömän Whatsapp-vatvonnan sijaan viestiä enemmän tyylillä: ’Mennäänkö tiistaina pelaamaan mölkkyä Töölönlahdelle?’

Olen muutenkin pitkään miettinyt; a) onko vuorovaikutuksen määrä kasvanut somen myötä vai b) onko yhteydenpito vaan siirtynyt kasvokkain näkemisestä enemmän online muotoon? Sehän on hienoa, jos a-vaihtoehto pitää kutinsa; entinen elämämme on rikastunut näillä paskanjauhanta-keskusteluilla, joita käymme sosiaalisessa mediassa – voimme seläntakana haukkua muita entistä tehokkaammin ja vastaavasti rakentaa omaa, hieman valheellista brändiämme MyStoreilla ja Instagram-päivityksillä. Jos taas b on se totuus, minua hieman harmittaa. Olen sen verran antidigitaalinen, etten koe online-vuorovaikutuksen koskaan korvaavan sitä yhteisymmärryksen tilaa, joka vallitsee kun ihmiset elävät hetkeä fyysisesti yhdessä.

Olen nyt ollut viikon Suomessa, ja huomaan taas vilkuilevani puhelinta aivan turhaan, ja leposykkeenikin on noussut jälleen varmaan kymmenellä pykälällä.

t. Pauliina

Vaikka kuinka petaan sulle maalipaikkoja…

s-64613a00cfd351957d4a226ac2542a57d99442b8Kun ei aikoihin ole ollut pidempiaikaista sutinaa, sitä alkaa katsella ympäröiviä ihmisiä aivan uusin silmin. Näin ollen kaksi ’uudehkoa’ kollegaanikin ovat alkaneet näyttää vielä aiempaa paremmilta ja tulemme tietysti yhä paremmin ja paremmin juttuun keskenämme… Haitanneeko tuo, että työskentelemme yhdessä, jos potentiaalinen aloite tulisi heidän suunnaltaan? Periaatteessa en tietysti saisi liehitellä molempia samanaikaisesti… mutta aina tehtyäni päätöksen siitä, kumpi on minulle sopivampi tapaus, muutan taas mieltäni.

Rehellisesti sanottuna; olen kuitenkin kohdellut (toistaiseksi) molempia aika kaverillisen asiallisesti – toisinaan jopa viileästi ja jarrutellen heidän heittäessä bensaa liekkeihin. Ajattelin kuitenkin antaa miehille paremmin tilaisuuksia viedä tuttavuutemme henkilökohtaisemmalle levelille – toisin sanoen enemmän mahdollisuuksia jutella vapaa-ajan asioista ja miksei jopa hengata kanssani työajan ulkopuolella.

Tänään olinkin ennakoinut ja juonitellut asian tiimoilta oikein urakalla; jättänyt jopa pyöräni kotiin vain jotta voisin kävellä työtoverini kanssa yhtämatkaa iltapäivällä. Suunnitelma toimi hyvin ensimmäiset 200 metriä kunnes kollegani kirjaimellisesti juoksi tiehensä – hän siis näki ystävänsä ja lähti huikaten: ’sori, nähään huomenna! JAakkooo! Jaakko!’.

Mutta siis mitä! Annoin jätkälle täydellisen tilaisuuden kiehnätä kanssani ja jopa pyytää minua treffeille – ja hän juoksi ystävänsä tykö – ystävän, jolle hän todennäköisesti voisi laittaa Facebook-viestiä anytime. Kyllä ketutti, ettei ollut sitä pyörää – kotimatka yksin kävellen ON hiton pitkä.

Voi toki olla, että olen lukenut kollgegani merkkejä väärin – ehkä hän vain on luonteeltaan samalla tavalla flirtti kuin minä – heittää vihjailevaa juttua, koskettelee työn ohessa ja iskee silmää. Tähän asti minä olen kuitenkin ollut se jäyhempi osapuoli, ja hän on joutunut tekemään kaikki ’aloitteet’ – hakeutumaan viereeni palavereissa ja pyytämään minua lounaalle.

Vaikka tyyppi ei naulannut ensimmäistä tarjoamaani kunnon maalintekopaikkaan, jatkan silti tätä lämpimämpää suhtautumistani – käyn vuorostani hänen työpisteellään vilkuttamassa ennen viikonloppua tai lahjon vuorostai häntä suklaalla. En tietenkään saa mennä liiallisuuksiin. 🙂 Silloinhan en huomaisi, lähestyykö hän enää minua!

t. Pauliina

Maasta maahan ja maassa maan tavalla

Lomani ’miesseikkailut’ tiivistyvät toteamukseen, että sain kahden viikon ulkomaakokemukseni aikana enemmän huomionosoituksia kuin koko tähänastisen elämäni aikana yhteensä. Enkä näin sanoessani käytä edes lainkaan värikynää. Olen aiemmin reissannut hieman Aasiassa ja Etelä-Euroopassa, joissa vaalea iho ja hiukset keräävät tietysti myöskin huomiota osakseen. Kyllä tämänkertainen Karibian kohde oli kuitenkin aivan omaa luokkaansa; jätimme yökerhotkin väliin, ja osittain juuri sen takia, että jo päivänvalossakin, selvinpäin, miehet lähes poikkeuksetta vihelsivät, sihisivät tai muiskauttelivat perään, huutelivat: ’linda, linda’ tai ’Do you wanna see my big dick? Do you wanna suck my huge dick?’  (Osuvampi selitys yökerhojen väliin jättämiselle lienee grannylife ja sen mukavuus.)  Siispä – kaikki suomalaisneidot, jotka kaipaatte huomionosoituksia, matkavinkkini teille on: Kuuba.

Sen sijaan jos kaipaatte huomiota, älkää menkö Flowhun; olipahan taas aikamoinen kontrasti palata Suomeen ja suoraan festareille, joissa on toinen toistaan kauniimpia naisia ja miehiä. Jos kotoa lähtiessä olikin hyvä fiilis omasta festarilookista, niin päästyäni paikanpäälle olin hyvällä tuurilla vain pieni osa hyvinpukeutuneiden ihmisten massaa ja huonolla tuurilla pelkkä harmaa hiirulainen upeiden asujen rinnalla (en edes tiennyt, että on muodikasta liikkua julkisesti pakarat paljaana pelkissä verkkosukkahousuissa ja stringeissä!?)

princess-jasmine-outfit-gifPidän Flowsta juuri sen siisteyden ja tyylikkyyden vuoksi; kauniita ihmisiä, asuja ja ruokaa, uusia artistilöytöjä ja yöksi pääsee kuitenkin omaan sänkyyn. Toisaalta Flow ei ehkä (ainakaan omalle tämänvuotiselle jurottavalle Jet lag -naamalleni) toiminut samanlaisena uusien ihmisten tapaamisfoorumina kuin mitä yleensä ’perinteisemmillä’ festareilla, joissa on vähintäänkin etkoja naapuriteltoissa. Flow vetää ehkä muita festareita herkemmin puoleensa pariskuntia; Flowssa voi käydä (hygieenisesti) halailemassa ja herkuttelemassa naminamiherkkuja mystisen musiikin tahdissa – näille festareille voi mennä upgreidatuille treffeille. Tämän lisäksi moni Flow-kävijöistä on pääkaupunkiseutulaisia – ei ole tarvetta tutustua uusiin ihmisiin, kun festivaalialueella on niin paljon vanhojakin tuttavuuksia.

En siis suurista haaveistani huolimatta päässyt halailemaan tai pussailemaan Flowssa – kukaan (tuntematon) ei itseasiassa edes tullut juttelemaan minulle. Kukaan ei oikeastaan edes kiinnittänyt minuun sellaista huomiota, jota voisi nimittää silmäpeliksi. Ainut mieskontaktini sattui kotimatkalla bussissa vieressäistuvan kanssamatkustajan vaihtaessa Flow-kokemuksiaan kanssani. Hän oli jonkinsortin HC-musatietäjä, joten siinä keskustelussa ei todellakaan ollut romanttista vivahdetta.

Flown ohella ehdin kuitenkin kipaista viikonloppuna myös ihan perinteisesti klubille. Päädyin juttelemaan koko illan aiemmin tapaamani tutuntutun kanssa, ja jotain pussailun tynkääkin siinä saattoi sattua (vaikka yleensä välttelen tällaista baarissa)… Jos olisin juttelemaan mennessäni tajunnut, että minä teen itseasiassa aloitetta hänen suhteensa, olisin ehkä mennyt hieman puihin, mutta minähän koin vain meneväni juttusille vanhan tutun kanssa…

Sen koomin miehestä ei kuitenkaan ole kuulunut. Luulen, että hän säikähti tätä tiukkaa nollatoleranssiani yhdenyönjuttujen suhteen. Eikai kukaan enää tänäpäivänä halua esimerkiksi lisätä ja sitoutua Facebook-kaveriksi pelkän yhden hauskan illan perusteella… huoh… miehet. ;b

t. Pauliina