Yhteisellä lomalla

Minulla ei ole hajuakaan, miltä pettäminen tuntuu – niin pettäjän että petettävän tunnemaailma ovat minulle täysiä mysteerejä.

Olen kuitenkin Kasipalloa kohtaan tuntenut viimeaikoina niin kummallisia tunteita, että mietin, kokeeko pettäjät jotain vastaavanlaisia tunteita.

En ole maannut (tai ollut muutenkaan läheisesti) kenenkään toisen kanssa Kasipallon tavattuani – joten hänen vartalonsa pitäisi olla se vartalo, joka tuntuu minulle tutulta ja ’oikealta’.

Kuitenkin – kuten olen tässä kertonut – olen alkuvuodesta hieman etääntynyt Kasipallosta henkisesti. Alettuani epäillä meitä myös Kasipallon vartalo muuttui minulle vieraaksi; oli kuin minulla olisi ollut suhde johonkuhun toiseen, sillä Kasipallon suudelmat tuntuivat väärältä. Oikeastaan ne eivät tuntuneet miltään. En halunnut olla hänen lähellään. Hänen alaston vartalonsa tuntui etäiseltä; en kokenut vetoa häneen, vaikka hän hyvännäköinen onkin. En halunnut häntä suuhuni ja koin seksin olevan puoleltani robottimaista suorittamista. Olin henkisesti jossain muualla.

Kertomani perusteella kehottaisitte minua varmaan jatkamaan elämässä eteenpäin – mutta yllä kuvaillun tilanteen jälkeen on ’tapahtunut paljon’.

tenor1Olimme Kasipallon kanssa yhdessä lomalla, ja nämä 1,5 viikkoa todella avasi silmäni; Luoja, miten hyvä minun on olla tämän miehen kanssa! Meillä oli yhdessä niin hullunhauskaa, ja osittain se johtunee minun vapautumisestani – kun minä lakkasin pingottamasta, enkä miettinyt, mitä muut ajattelevat meistä. Oloni helpottui suunnattomasti, kun avasin kerrankin suuni; kerroin Kasipallolle, milloin ja miksi hän otti minua päähän sen sijaan, että olisin vain purrut hammasta ja kasvattanut kaunaa häntä kohtaan – kuten olin toiminut tähän asti. Ymmärsin, että Kasipallo pitää minusta huolta, kohtelee kaltoin ja on hellä juuri sopivassa suhteessa.

Siltikin… Aiempi pakokauhun sekainen reaktioni, paskahalvaus, on mahdollisesti ollut ihan normaali – tai jopa oikeutettu reaktio – kaltaiselleni ikisinkulle. Pelästyttyäni ihmissuhteen etenemistä ja Kasipallon lähelläoloa, aloin työntää häntä kauemmas – itse tulkitsin tunteeni tylsistymisenä ja vapauden kaipuuna, vaikka oikeasti olin laittanut itse itseni lukkoon; en uskaltanut nauttia mahdollisen ihmissuhteen potentiaalista.

Eikai ihmissuhteeseen heittäytyminen voikaan olla helppoa, jos ei niin ole koskaan tehnyt? Ainakaan tällä hetkellä en enää peräänkuuluta vapautta Kasipallosta – itseasiassa kaipaan nytkin hänen seuraansa.

t. Pauliina

Mainokset

Ikävä vapautta

Kasipallon kanssa olen turvassa; minun ei tarvitse yrittää olla parempi kuin olen.

Kun minulla on hänet elämässäni, minulla ei ole niin suurta pontta lähteä juhlimaan. Jos tapaan hänet sunnuntaina, voin hyvillämielin jäädä viettämään lauantai-iltaa yksin kotona. Vielä helpommaksi tämän tupajumiuden tekee se, että uloslähteminen tyttöjen kanssa vaatisi viikkojen pohjatyön; päivän sopimisen viikkoja etukäteen, Outlook- ja Facebook -kutsujen lähettämistä, juhlien järjestämistä (leipomuksineen ja booleineen) ja tietysti juhlalla täytyisi olla syy. Vakiintuneet ystäväni eivät tunnu juhlivan enää vain rentoutuakseen – paitsi jos työporukan illanvietossa lipsahtaa hauskan puolelle.

Oloni tänäpäivänä on enimmäkseen seesteinen, rauhallinen, kesytetty, tylsistynyt. Olen tasaisen tyytyväinen, mikä ei sinänsä ole huono. Kuten olen kuitenkin maininnut, olen alkanut epäillä tätä minun ja Kasipallon juttua. Sen ja muiden seikkojen takia, olen viimeaikoina kaivannut vapautta.

tenorEi minua nytkään tietysti kukaan rajoita – emmehän me Kasipallon kanssa seurustele tai ole edes sopineet mitään Tinderin käytöstä ja muiden deittailusta. Mutta tieto siitä, että saan aina tehdä juuri miten haluan, treffata juuri kenet ystävistäni haluan olematta velvollinen näkemään Kasipalloa viikoittain, soisi minulle suurimman onnen.

Olen tätä pohtinut jo jokusen viikon ja päädyttyäni hauskassa seurassa klubille perjantaina, muistin taas juhlimisenkin hyvät puolet; on ihanaa tanssia hikihatussa tanssilattialla, saada ja luoda merkitseviä katseita tai päätyä juttusille ihan kummalisten tyyppien kanssa.

On minulla vielä muistissa sekin, ettei baaripokailu ole mitään auvoista onnea – yleensä homma jää juurikin sille katseidenvaihtoasteelle. Perjantainakaan miehet eivät uskaltaneet lähestyä – ehkä siksi, että seurueessamme oli myös miehiä. Eiväthän he voineet tietää, että kyseessä oli vain hassunhauska työporukkamme.

Enkä tietenkään itse halunnut rohkaista ketään; onhan minulla kuitenkin vielä tämä juttu Kasipallon kanssa.

t. Pauliina

Hengittämättä

Se tunne, kun näkee entisen hellun kaupungilla, on kieltämättä aika kutkuttava.

Näin vastikään erästä Tinder-deittiä, joka katosi elämästäni vikkelästi kuin tuli häntänsä alla.

seex11Nähdessäni miehen pidätin hengitystä pari sekuntia ja ajattelin jo, vieläkö pääni menee sekaisin hänet nähdessäni; vieläkö sydän jättää pari lyöntiä väliin. Sitten tajusin, että se hengityksen pidättäminen ei itseasiassa ollut reaktioni tähän satunnaiseen kohtaamiseen; vaan se oli hetki, jolloin odotin reaktiota – odotin sitä valtavaa tunnejysäystä, kun vanhat muistot ja ikävä palaavat mieleen.

Vaan sitäpä ei tullutkaan; niin minkäänlaista tunneaaltoa ei vyörynyt ylitseni.

Aina entisten näkeminen ei ole näin helppoa. Minullakin on se yksi – ei mikään entinen hellu vaan ennemminkin ’the one that got away’ – joka saa minut polvilleni 8 vuoden jälkeenkin yksinkertaisesti vaihtamalla profiilikuvansa. Hänen vuokseen saattaisin jättää terveen parisuhteen tai jopa karata omista häistäni.

t. Pauliina

Paskamyrsky

Päädyin lukemaan vanhaa suomi24-keskustelua minusta/blogistani. Keskustelun johtopäätös tiivistyy siihen, että minä olen ylimielinen, heikkoitsetuntoinen ja arvoton nainen, joka perusteetta kuvittelee ansaitsevansa eläämänsä hyvän parisuhteen.

Teen itsekin monesti johtopäätöksiä ihmisistä, joiden kanssa en ole keskustellut. Siltikin koen näiden suomi24-ihmisten ajatuksenjuoksu epäreiluksi – liian suoraviivaiseksi. Miten he voivat sanella tällaisia asioita minusta tutustuttuaan minuun pelkän blogini kautta – tämähän on varsinaista yksinpuhelua.

 

Ylimielisyydestägiphy

Keskustelijoiden mukaan on väärin ajatella olevani jotain erikoista ja ansaitsevani ’top10 miehen’. Minusta siinä ei ole mitään väärää uskoa, että jokainen ihminen – minäkin – olen erityinen. En tiedä, mitä kansan ’top10 miehet’ ovat, mutta se, että haluan aitoa rakkautta minulle sopivan miehen kanssa – minun top10 mieheni kanssa – on täysin oma valintani. Itseasiassa toivoisin jokaisen tavoittelevan omaa ’top10:ään’ tyytymisen sijaan – olet top10-miehesi/naisesi ansainnut.

Ehkä olen hieman ylimielinen, narsisti tai mitä näitä on… Vaan eivätkö persoonallisuuden piirteet ole ylipäätään jatkumoita? Harva on tappiin asti ekstrovertti tai introvertti; olemme jossain pisteessä jatkumolla. Ja se piste voi vielä elämänvaiheiden aikana vaihtua suuntaan tai toiseen.

 

Huonosta itsetunnosta

Toisin kuin keskustelijat uskovat, minä EN kirjoita tätä blogia paikatakseni huonoa itsetuntoa; perustellakseni itselleni, että olen jonkin arvoinen. Itsetunnossani on toki parantamisen varaa, mutta sen paikkaamiseen käytän puhtaasti muita työkaluja, kuten Tinderiä, jossa jutustelen kaikkien keskustelun aloittavien miesten kanssa. Ihan vaan siitä syystä, että nautin saamastani huomiosta. Myös random-miesten pusuttelu baarissa tai heidän raahaminen kotiin yöksi on toisinaan toiminut laastarina itsetunnolleni.

Sen sijaan – blogia kirjoitan, koska tykkään kirjoittaa; kun sanon kaikki hulluimmatkin ajatukseni tänne, pystyn lopettamaan (tai ainakin vähentämään) niiden pohtimisen omassa päässäni.

 

Vääristyneestä arvomaailmasta

Arvomaailmani (’etenkin miesten suhteen’) on kuulemma vääristynyt. En usko, että arvomaailmoissa edes on oikeaa tai väärää – on toki erilaisia maailmoja, ja jollakulla arvot voivat olla jotain aivan muuta kuin minulla. Silloin minun on vaikea ymmärtää häntä. Kukaan meistä ei silti ole mikään Ukko Ylijumala, joka voi julistaa kenenkään toisen tapaa elää tai arvottaa ’vääräksi’. En pidä omaa arvomaailmaani kovin huonona; se on toki totta, että menneisyys ja toisaalta kokemattomuuteni miesten suhteen saa minut monesti tuntemaan ja käyttäytymään vähintäänkin epäloogisesti – vaikka ajatteluni ja aikeeni siellä taustalla olisivatkin alunperin hyväntahtoiset.

Se, että arvomaailmani ja tekemiseni ei aina ole synkassa, on toki valitettavaa, mutta hei; en minäkään ole täydellinen. Kuvittelen vain olevani. 🙂

t. Pauliina