Ikävä mua

not-sure-gifKuulin Juulian Mul oli ikävä mua -biisin radiosta aikanaan pian sen ilmestyttyä. En juurikaan kuunnellut sanoja eikä kappale erityisemmin sykähdyttänyt. Sittemmin kuulin Juulian haastattelun YleX:ltä ja kurkkuuni nousi pala hänen kertoessaan biisin syntyhetkestä; tuntui siltä, että koen nyt jotain vastaavaa mitä hän kävi läpi silloin laulua kirjoittaessaan.

On tietysti paljon lauluja, joissa kuvataan synkemmissä vesissä uimista, sitä kun on hieman hukannut itsensä eikä mikään tunnu oikein miltään. Se oli kuitenkin juuri tämä haastattelu ja tämä biisi, joka sai minut tajuamaan, että minusta tuntuu juuri siltä; etten oikein tunne mitään. Teen kivoja asioita ystävieni kanssa viikonloppuisin, koska niin kuuluu tehdä. Mutten oikeasti tunne sellaista suurta iloa kuin aiemmin. Minua ei kiinnosta uppoutua juuri mihinkään keskusteluun, vaikka yleensä rakastan hööpöttelyä ja toisten ihmisten kuunteluakin. Nyt haahuilen useammin omissa ajatuksissani kesken keskustelun.

’Ilottomuuteni’ ei ehkä näy niin selkeästi muille, koska olen silti menevä ja kovaääninen, nauran ja olen kyllä mukana kaikessa… Mutta en silti koe tätä kaikkea kovin merkitykselliseksi, suureksi tai paljon antavaksi onnellisuudeksi – en iloitse ja nauti kuten Pauliinan yleensä nauttii. Sen sijaan pikemminkin suoritan elämää. Olin viikonloppuna ystäväni häissä ja hoisin sielläkin roolini asianmukaisesti; onnittele, ruokaile, tanssi, naurata porukkaa X, tutustu porukkaan Y. Niin ja hymyile tietysti koko ajan.

Mulla on nyt ikävä  mua. Täytynee keksiä, miten niitä ilontunteita taas elvytetään ja mikä on niin suuri mörkö, että se vetää yleisfiilikseni hintsusti pakkasen puolelle. Todennäköisesti minun tarvitsee vaan päästää irti jostakin niistä monista aivolukoistani. Olenko ehkä liian tietoinen itsestäni, keskityn liikaa itseeni käsilläolevan hetken sijaan? Olenko keskittynyt hieman liikaa sen pinnan kiillottamiseen ja unohtanut pitää huolta sisällöstä – siis minusta? Onko ehkä kuitenkin niin, että tunnen siinä hetkessä kyllä ihan normaalisti, mutten näin jälkikäteen osaa täysin palata samaan tunnelmaan / muistaa sitä hyvää oloa? Hyvin todennäköistä on myös se, etten enää erota työ- ja vapaa-ajan minää toisistaan – olen vain yhtä suorittavaa konetta. Tai sitten mua ärsyttää tää jatkuva kaljapöhö.

Ps. Niin ja kirjotan siis taas krapulassa – että paistaiskohan se darramorkkiskin tästä tekstistä vielä pikkasen läpi…

t. Pauliina

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s