Left, right, right left

Sitten Hiihtäjän olen koittanut aina välillä avata Tinderin. Elämähän piristyisi aivan kuin itsestään mikäli kiikareissani komeilisi uusi, orastava sutina. Tinderin tarjooma on kuitenkin tuottanut viimeaikoina lähinnä pettymyksiä; swaippaamaan oikealle aniharvoin, eikä mätsi ole näissäkään tapauksissa ollut takuuvarma juttu (tässä kohtaa osoitan merkitsevästi sormella kaveripoikani suuntaan – omasta mielestään hän optimoi profiilini laittamalla kuvat uuteen järjestykseen).

giphyKoska olen sopivasti pinnallinen ja vielä sopivasti rasistikin, ovat epäsiistit tai ulkomaalaiset miehet saaneet minut sulkemaan sovelluksen melko nopeaan. (Ennenkuin alatte nillittä, niin kyllä – haluan suomea puhuvan miehen. Tämän lisäksi moni ulkomaalainen on vain ohikulkumatkalla, eikä minulla ole mielenkiintoa olla kenenkään matkamuisto). Oltuani viikkoja epäaktiivinen minä kuitenkin sisuunnuin; enhän tosiaan tarvitse kuin sen yhden kivan mätsin – ja se yksi voi tulla jo tämän tyypin jälkeen. Tai seuraavan. Tai sitä seuraavan. Tai…

Aloin sitten paukuttaa Tinderiä – taas, hieman useammin ja hieman pidempään – saaden jopa useita (5!) mätsejä yhden päivän aikana. Kun mätsejä oli kertynyt useammalta päivältä, oli vain ajankysymys, että joku heistä alkaisi uttelemaan. Ja hiphei – niinhän kävi! Ja toinenkin!. Ja eräs vanhakin keskustelu aktivoitui! Kuulostaa siltä, että tässä on jo liian monta keskustelua… Mutta itseasiassa nämä kaikki puheliaat miehet ovat sellaisia, joista olen tykkäillyt kotiuduttuani aamuviideltä baarista, enkä näin päivänvalossa kyllä osaa sanoa, mitä olen heissä silloin aamuyöstä nähnyt.

Turhaan täällä blogissakaan valitan siitä, kuinka mitään ei tapahdu, jos olen itse näin epäaktiivinen miesten suhteen. Baarissa en voi käydä (joka päivä) arkisin, joten pakkohan se on palata näihin Tinder-lätinöihin (vaikken enää jaksaisi vastata yhteenkään ’Mitä kuuluu’ tai Mitä sun ’maanantai-iltaan’ -keskustelunavaukseen). Treffeille en vielä osaa kuvitella meneväni, mutta kai sekin luonnistuu sopivan vastakappaleen löytyessä.

t. Pauliina

Mainokset

Varatuilta miehiltä pitäisi kieltää

naisten katsominen.

Kävelin tuossa salilta pois, kun huomasin siinä tiskillä seisovan miehen katsovan suoraan minuun. Laskin katseeni. Katsoin uudestaan – hieman pidempään. Sama tuijotus hänen suunnaltaan jatkui. Laskin jälleen katseeni. Oli jälleen pakko katsoa eteenpäin – ja yhä hän katsoi minua. Katsoin jälleen puhelintani ja vilkaisin mieheen vielä kerran ohittaessani hänet, että kyllä – hän katsoi minua yhä.

tumblr_oov3ccnwfb1tqsd70o1_500Mies oli söötti ja minua kävi sapettamaan; paikoissa, joissa pyörin usein (kuntosali, ruokakauppa tai duunipaikka), sitä saa jokseenkin pitkiä katseita tietyiltä tyypeiltä. Kuvittelen näkeväni katseessa kiinnostusta, mutta kuitenkaan nämä hemmot eivät tule vastaan Happnissa tai Tinderissä, enkä siis voi varmistua heidän sinkkuudestaan. Se on jopa koomista, kuinka monta vuotta kaksi ihmistä voivat pyöriä samoissa ympyröissä, katsella toisiaan ja paikoitellen hymyillä vienosti, vaihtamatta kertaakaan sanaakaan.

Tästä inspiroituneena päätinkin tulla vauhkoamaan teille hieman asian – tai ainakin tämän kohtaamisen – vierestä. Alan ajaa aloitetta siitä, että varattujen miesten pitäisi olla mahdoton katsomasta naisia – siis muita kun omaansa. Tai ainakaan sinkkunaisia he eivät saisi tuolla tavoin katsoa… Enhän siis tosin edes tiedä, oliko tämä kyseinen mies parisuhteessa vai kenties vapailla markkinoilla; saati, että katsoiko hän minua sillä tavoin kiinnostuneena vai oliko minulla hiukset sekaisin tai jotenkin kummallinen ilme, mikä kiinnitti hänen huomionsa. Oli tämä kyseinen mies sitten varattu tai sinkku, niin aiemminkin on käynyt niin, että signaaliksi kuvittelemani miehen katse onkin ollut jotain muuta; varattu mies on vain nauttinut saamastaan huomiosta ja tarttunut tilaisuuteen flirttailla kevyesti. Ja eihän sitä sovi kieltääkään.

Sinkku ei voi luottaa siihen, mitä mies/nainen viestittää katseellaan. Onhan se reilua, että varatutkin saavat flirttailla ja nauttia huomiosta, mutta se syö sinkkunaista, kun silloin harvoin rohjetessani tehdä aloitteen miehet ovatkin yllättävän usein paljastuneet varatuiksi (tai sitten olen tullut huijatuksi). Pahimmassa tapauksessa parisuhdestatus voi paljastua jopa jokseenkin myöhäisessä vaiheessa; eräs minulle juttelemaan tullut mies kertoi avovaimostaan vasta kuljettuamme koko illan baarissa käsikädessä; olin kuulemma hänen mielestään niin mukavannäköinen, ettei hän halunnut kenenkään muun miehen käyttävän minua hyväksi. Yritä siinä sitten selittää, että minä kyllä tulisin oikein mielelläni hyväksikäytetyksi – mieluiten tietysti useita kertoja saman miehen toimesta, mutta kuitenkin. Aika tehokas blokkaus niin yhdenyönjutuilta kuin kaikelta muulta, mitä ilta olisi voinut poikia.

t. Pauliina

Ai se olikin vaan darra

tenorHalusin vaan kertoa teille, etten todennäköisesti olekaan vakavasti masentunut.

HUHHUH, mitä darroja allekirjoittaneella nykyisin on!!! Ottaisin ehkä jopa mieluummin ne fyysiset oireet; päänsäryn ja ympäriinsä oksuamisen kuin maailmanloppumielialan, josta kärsin tätänykyä otettuani (hieman) liikaa edellisenä iltana. Pyysin sunnuntaina jopa äitiäni halaamaan minua – ehkä tämä ääritoiminta osoittaa, ettei kyseessä ollutkaan ihan mikä tahansa krapula, vaan häädarra. Toiselta nimeltään naimisiinmenon jälkeinen tyhjiö – jos minä koin tällaista, voin vaan kuvitella, millaisessa tyhjyydessä itse hääpari aloitti avioelämänsä.

Maanantaista eteenpäin elämä on kuitenkin taas hymyillyt ja olen pessyt sunnuntaisen pahan olon sekä hiuksistani että kämppäni ikkunoista ja lattioista ja hikoillut loput masennukset vielä lenkkipolulle. Nyt kun tämä mielialojeni suunnaton vaihtelu on todettu näinkin moneen kertaan eri darrojen yhteydessä, luulisi, että ensi kerralla muistan tämän etukäteen krapulan iskiessä ja pystyn päästämään synkästä fiiliksestä samantien irti?! Tiedä häntä, mutta testaan heti perjantaina, miten selviän Kalletorstain oloistani.

Ps. Tuli myöskin mieleen, että olisin voinut kirjoittaa jotain kesävinkkejä sinkuille… Varmaan olisin kirjoittanutkin, mutten ole (vielä) itse lomalla, joten ei ole tuntunut kovin ajankohtaiselta – ja mahtaisinko mitään vinkkejä tietääkään… Kuitenkin – nauttikaa lomalaiset lomasta! Ja vaikket olisikaan lomalla, niin viikonlopuksi on luvattu loistokelejä; kirmatkaa ulkona ja tehkää jotain uutta; for the very first time!

t. Pauliina

Ikävä mua

not-sure-gifKuulin Juulian Mul oli ikävä mua -biisin radiosta aikanaan pian sen ilmestyttyä. En juurikaan kuunnellut sanoja eikä kappale erityisemmin sykähdyttänyt. Sittemmin kuulin Juulian haastattelun YleX:ltä ja kurkkuuni nousi pala hänen kertoessaan biisin syntyhetkestä; tuntui siltä, että koen nyt jotain vastaavaa mitä hän kävi läpi silloin laulua kirjoittaessaan.

On tietysti paljon lauluja, joissa kuvataan synkemmissä vesissä uimista, sitä kun on hieman hukannut itsensä eikä mikään tunnu oikein miltään. Se oli kuitenkin juuri tämä haastattelu ja tämä biisi, joka sai minut tajuamaan, että minusta tuntuu juuri siltä; etten oikein tunne mitään. Teen kivoja asioita ystävieni kanssa viikonloppuisin, koska niin kuuluu tehdä. Mutten oikeasti tunne sellaista suurta iloa kuin aiemmin. Minua ei kiinnosta uppoutua juuri mihinkään keskusteluun, vaikka yleensä rakastan hööpöttelyä ja toisten ihmisten kuunteluakin. Nyt haahuilen useammin omissa ajatuksissani kesken keskustelun.

’Ilottomuuteni’ ei ehkä näy niin selkeästi muille, koska olen silti menevä ja kovaääninen, nauran ja olen kyllä mukana kaikessa… Mutta en silti koe tätä kaikkea kovin merkitykselliseksi, suureksi tai paljon antavaksi onnellisuudeksi – en iloitse ja nauti kuten Pauliinan yleensä nauttii. Sen sijaan pikemminkin suoritan elämää. Olin viikonloppuna ystäväni häissä ja hoisin sielläkin roolini asianmukaisesti; onnittele, ruokaile, tanssi, naurata porukkaa X, tutustu porukkaan Y. Niin ja hymyile tietysti koko ajan.

Mulla on nyt ikävä  mua. Täytynee keksiä, miten niitä ilontunteita taas elvytetään ja mikä on niin suuri mörkö, että se vetää yleisfiilikseni hintsusti pakkasen puolelle. Todennäköisesti minun tarvitsee vaan päästää irti jostakin niistä monista aivolukoistani. Olenko ehkä liian tietoinen itsestäni, keskityn liikaa itseeni käsilläolevan hetken sijaan? Olenko keskittynyt hieman liikaa sen pinnan kiillottamiseen ja unohtanut pitää huolta sisällöstä – siis minusta? Onko ehkä kuitenkin niin, että tunnen siinä hetkessä kyllä ihan normaalisti, mutten näin jälkikäteen osaa täysin palata samaan tunnelmaan / muistaa sitä hyvää oloa? Hyvin todennäköistä on myös se, etten enää erota työ- ja vapaa-ajan minää toisistaan – olen vain yhtä suorittavaa konetta. Tai sitten mua ärsyttää tää jatkuva kaljapöhö.

Ps. Niin ja kirjotan siis taas krapulassa – että paistaiskohan se darramorkkiskin tästä tekstistä vielä pikkasen läpi…

t. Pauliina