Face of my (future) husband

Kylläpä oli friikkiä; kävin työporukalla illallistamassa ja näin ravintolassa aivan uskomattoman miehen – siis sellaisen, jossa oli kaikki palaset kohdallaan. Ei sellainen mies, joka olisi kääntänyt kaikkien naisten päät tai josta ystäväni sanoisivat mitään kummempana kuin ’ihan kivannäköinen’ – vaan sellainen mies, josta minä en saanut silmiäni irti. Pidin hänen silmistään, leuastaan, hiuksistaan, hörökorvista, käsivarsista… Katseeni karkasi hänen suuntaansa – valehtelematta – koko illallisen ajan.

tenorMitään vilkuilua kummempaa ei tietysti tapahtunut, mutta enpähän ole aikoihin kokenut mitään vastaavaa… aikoihin en ola ajatellut pelkän ulkonäön ja olemuksen perusteella, että edessäni on täydellinen mies; ei sellainen mallimaisen täydellinen mies, joita (yleistäen) kaikki naiset kuolaavat – mutta täydellinen mies minun silmääni; juuri sellainen, jonka vierestä minä voisin herätä vuoden jokaisena päivänä loppuelämäni ajan.

Selvitin ystävältäni Googlelta hieman tätä asiaa, mihin rakastuminen ensisilmäyksellä perustuu. Ilmeisesti se liittyy herkimmin hetkiin, jolloin oma elämä on epävakaata, ja toinen herättää sinussa ’tuttuuden tunteen’ luoden yhteyden esimerkiksi joihinkin käsittelemättömiin tapahtumiin tai ihmisiin. En varsinaisesti usko rakastumiseen puhtaasti ensisilmäyksellä (rakastuminen pelkällä silmäyksellähän tarkoittaisi sitä, että olet täydentänyt katseeseen perustuvaa mielikuvaa omilla olettamuksillasi toisen luonteesta) mutta ihastuminen – sellainen kevyempi viehättyminen toisen ulkonäöstä ja olemuksesta – ensisilmäyksellä on tietysti mahdollista.

Olen sitä mieltä, ettei minulla ole mitään listaa siitä, millainen  unelmieni mies olisi tai miltä hänen tulisi näyttää – voin tykästyä hyvinkin erilaisiin persooniin ja ulkoisesti erilnäköisiin miehiin. Ehkäpä juuri siksi olikin yllättävää, että tämä mies näytti juuri sellaiselta mieheltä, josta olen aina haaveillut (kun en ole haaveillut) – tukan- ja silmienväriä myöten.

Google myöskin väitti, että miehet rakastuvat naisia herkemmin ensisilmäyksellä – tarkoittaako tämä, että todennäköisesti hänkin rakastui minuun!?

t. Pauliina

Valmiina juhannuksen jonoihin

Sääret on ajelematta ja suuntaan juhannukseksi kauas ihmisistä, pöpelikköön mökkeilemään ’tyttöystävieni’ ja ystäväpariskuntieni kanssa. Kuten sanotaan: ’it happens when you least expect’ eli kasassa on siis ainekset vähintäänkin vuosisadan rakkaustarinaan.

Onhan vanha kansakin manannut: jossei heilaa helluntaina, jonoa juhannuksena. Tästäkin huolimatta uskon, ettei mökkireissun jonot tule liittymään mihinkään muuhun kuin niihin massoihin, joiden seassa luovin sekä liikenteessä että Alkon jonossa.

Nimppariterveiset Pauliinoille ja hauskaa juhannusta kaikille muillekin! Kai Helsinkiin jäävät ovat menossa We Love Helsingin Juhannustansseihin?

t. Pauliina

Taantuma

anigif_enhanced-29229-1435040890-9Oon lukenut jonkin verran psykologiaa, ja tuli tuossa mieleeni eräs psykoseksuaalisuuteen liittyvä teoria…

Musta tuntuu, että oon tässä keväällä jokseenkin koukuttanut itseni ruokaan, juomaan (ja muihin suuhun tungettaviin asioihin); mulla on melkein aina jotain ruokaa tai juomaa käteni ulottuvilla ja niihin liittyvät asiat pyörivät päässäni ärsyttävän paljon. Vaikkei se painossa näy, niin herkuttelu – tai tavallinen syöminen ja juominen – on minulle helppo tapa tuottaa itselleni edes pientä mielihyvää.

Kehityspsykologiassa tätä psykoseksuaalisuuden kehitysvaihetta kutsutaan ’oraaliseksi vaiheeksi’: 0-3-vuotias lapsi kokee mielihyvän tunteet suun kautta. Vanhemmalla iällä mielihyvää opitaan kokemaan muita väyliä pitkin, ja kun mennään kohti aikuisuuden identiteettiä, niin teini-iässä sukupuolielimet nousevat suureen rooliin mielihyvän lähteenä.

Oon ollut nyt vuoden ilman seksiä ja se ilmeisesti näkyy paluuna tuohon oraaliseen elämänvaiheeseen. Seksuaalista mielihyvää pystyn toki tuottamaan itse itsellenikin, mutta ei se ole sama – kaipaan (ja ajattelen) seksiä jatkuvasti; en keksi muuta selitystä, kun että sukupuolitoiminnan ollessa niin olematonta, olen lähtenyt taas hakemaan nautintoja suun kautta – kuten kuka tahansa kaksivuotias.

t. Pauliina

Kuka musta pitää huolen?

Bachelorette partyilla tarkoitetaan tarkoitetaan viikonloppua, jossa nuoret naiset, cowboy-hatut päässään, kiskovat kilpaa baaritiskillä shotteja ja ehdottavat paidanriisumista ja yhteiskuvaa jokaiselle vastaantulevalle miehelle…

Osallistuin viikonloppuna hieman erihenkisiin polttareihin; polttareihin, joissa viina ei tosiaankaan virrannut. Sen sijaan keskusteltiin aikuismaisesti mm. lapsista, tumblr_mhwnpg5kjq1rkqdauo1_500talonrakennuksesta ja kotiaskareista. (Minua lukuunottamatta) osanottajat olivat jo jättäneet sen ’villin elämänvaiheen’ taakseen – mikäli sellaista koskaan oli ollutkaan – ja siirtyneet vakiintuneeseen suhteeseen. Mikä tarkoitti siis sitä, että heidän miehensä soittelivat ja viestittelivät jatkuvasti; ’miten siellä menee?’ ’mikset oo vastannu mun viestiin?’…

Minut ilmeisesti tunnettiin porukassa sinä ainoana ’bilehileenä’, joka mielellään tissuttelee, kokee duunit elämänsä tarkoitukseksi ja pyörittelee miehiä silloin tällöin ihan vaan huvikseen, koska ei oikestaan kaipaa mitään pysyvää. Tiesin polttareiden olevan lähtökohtaisesti kuivat ja ajattelin alunperin itsekin olla selvinpäin, koko viikonlopun, mutta… Sitten… Kaikki se keskustelu puolisoista, lapsista, talonrakennuksesta ja viimeistään ne puolisoiden ’check-up-soitot’  saivat pääni hajoamaan; pidän elämästäni, mutta siinä porukassa en tuntenut oloani kotoisaksi lainkaan. Mietin, että mitä helvettiä minä teen elämässäni; töitä ja dokaan? Pitäisikö minun ryhdistäytyä ja löytää elämääni jotain… muutakin? Onhan minulla ystävät ja perhe, mutta miksi minussa on silti se tunteeton tyhjiö, jota turrutan nikotiinilla, ylettömällä sokerinsyönnillä, ylitöillä, liikunnalla ja alkoholilla. Toiset näistä ’käsittelytavoista’ on toki ihan positiivisia riippuvaisuuksia, mutta osa on vaan lapsenomaista pakoilua.

Tavoilleni uskollisena, päätinkin siis riipaista pienet kännit piristääkseni itseäni tämän polttariporukan aikuisuuden keskellä.

Mikä siinä on, ettei aikuinen nainen kykene kuuntelemaan näitä perhekeskusteluja ja käsittelemään omia ajatuksiaan simppelisti aloillaan istuen? Mistä se pahanolon tunne tulee, ja miten jurrit sitä asiaa ainakaan auttaa? En tietenkään vetänyt mitään hiprakkaa kummempaa (ja mielestäni polttareissa kuuluisi juoda), mutten oikein osaa puolostautua mitenkään muuten; välillä mulla vaan hajoaa pää niin totaalisesti tähän vahvana olemiseen. Elämä (tai ainakin arki) on yhtä työtä, kaipaisin sitä ’perhettä’ tai jotakuta luottoihmistä – voisinko minäkin joskus tukeutua johonkuhun toiseen? En osaa kuvitella itseäni äitinä, mutta jotain muuta pehmeyttä kaipaisin. Se, mikä nyt muille näyttäytyy juhlimisena ja elämästä nauttimisena, on oikeastaan sitä, että yksinäisyydessäni sekoilen viikkoni läpi; töissä pidän tietysti ohjat tiukasti käsissäni, mutta vapaalla turrutan itseäni milloin mitenkin – ja kun lähdemme baariin ’katselemaan valikoimaa’ niin keskityn vaan siihen biletykseen ja itseltäni pakoiluun

Kirjoitan kuin mikäkin alkholisti – yritin sanoa siis, että oikeasti haluaisin vain käpertyä kotisohvalle oman kullan kainaloon, mutta mulla on tainnut hirttää kaasu kiinni. En osaa oikein päästää lähelle; en osaa olla olematta vahva – jopa vähän kova. Ulospäin se näyttää varmaan ihan hauskalta, mutta ulkokuoren alla en olekaan niin eheä. Oikeasti haluaisin vaan leväyttää säröni jonkun jalkojen juureen ja sanoa; voisitsä pitää musta huolen?

Veikkaan, että mulla on PMS-oireita – ne yhdistettynä tähän hentoiseen darraan vetää mielen matalaksi. Ainut mitä mun pitää tehdä on: pull my shit together ja alkaa taas pitää huolta itsestäni.

t. Pauliina