Nyt säkin oot tavannut jonkun – ja mä jään ihan yksin

Kuvitelkaa tilanne; ootte tavanneet kivan miehen/naisen. Kiva on se adjektiivi, jolla kuvailet tätä oliota ystävillenne; oikeesti kyseessä on ihan mielettömän ihastuttava persoona, mutta et vielä näin sutinan alkuvaiheessa uskalla pahemmin tuuletella – paitsi sillon kun oot yksin työpaikan vessassa; nostat kädet kasvoilles ja poljet jaloilla lattiaa hysteerisesti tirskahdellen. Oot ihastunut, mutta uskallat olla vain varovaisen innostunut – etenkin ulospäin. Kerrot kavereillesi asiasta ihan maltillisesti: ’Ei tässä nyt vielä mitään kummosempia ole, pari kertaa ollaan nähty, ihan kiva se on… kai me vielä nähdään – ei kyllä oo vielä mitään sovittu. Katotaan nyt.’

Ja maltillisesta uutisoinnistas huolimatta yksi läheisimmistä ystävistäs heittäytyy marttyyriksi – kääntää tilanteen itseensä: Voi ei – nyt sinäkin oot löytänyt jonkun! Mä oon pian ainut sinkku, enkä löydä ketään kun kukaan teistä ei enää lähde mun kanssa mihinkään.’

Oon oljealous-gif1lu useastikin siinä tilanteessa, että joku ystävistäni on tavannut miehen, rakastunut ja alkanut seurustelemaan. Olenko kertaakaan kommentoinut heille ensimmäiseksi: voi ei? Enpä usko – se, että ystäväni ovat löytäneet parisuhteen ei ole mitenkään minulta pois. Olen todellakin aina on-nel-li-nen heidän puolestaan.

Siitä on nyt viikkoja, kun tapasin Hiihtäjän ensimmäisen kerran. Mainitsin eräälle läheisimmälle ystävälleni Whatsapissa rikkoneeni ikuisuuksia kestäneen deittilamani ja tavanneeni jopa ihan normaalin oloisen Tinder-miehen – enkä ole sen koomin nähnyt tätä ystävääni. Minä olen kyllä ehdottanut treffejä – ties kuinka monta kertaa ja ties mitä aktiviteettia, mutta ei. Tuntuu, että ystävä välttelee näkemistäni – pelkää sitä, että saavun tapaamiseen maanpinnan yläpuolella leijuen, hehkuttaen omaa tuuriani ja mässäilemällä ihastumisentunteessani. Ystäväni on selvästi unohtanut perusluontoni – en todellakaan ole se nainen, joka jauhaa tällaisista asioista kyllästymiseen asti – etenkään sellaiselle ystävälle, jonka tiedän epätoivoisesti etsivän sitä omaa tosirakkauttaan. Olen lähtökohtaisestikin niin supervarovainen ihastumisissani; nähnyt niin monesti, kuinka hyvältäkin vaikuttava juttu voi tyssätä aivan yhtäkkiä. Olen ollut niin kauan sinkku, että ystäväni ovat minulle kuin perhe – en todellakaan karkaisi heidän seurastaan kotiin halailemaan tai jättäisi välistä mahdollisuutta järjestää tyttöjen yhteistä baari-iltaa.

Hiihtäjän kanssa treffailutahtimme on sitäpaitsi ollut hidas; kerran viikossa on ollut se, mihin meillä kummallakaan on toistaiseksi ollut aikaa. Ystäväni kuitenkin tuntuu viesteissään työntävän minua kauemmas: ’Sä varmaan kuitenkin näkisit ennemmin sitä Hiihtäjää’. No en näkisi. Viikossa on 7 päivää, vaikka olisinkin rakastunut – mitä en vielä edes ole, niin siinä on kyllä päiviä sekä halailla että viettää laatuaikaa kavereiden kanssa.

what-about-me-bff-jealousTiedän kyllä, miltä se tuntuu kun itsekin ’etsii sitä oikeaa’ ja toivoo löytävänsä jotain aitoa – ja ympärillä ystävillä on paljon parempi tuuri sydämenasioissa. Pikkuhiljaa pelko kaveriporukan ainoana sinkkuna olemisesta kasvaa, kun taas uusi kaveri ajelehtii parisuhteen onnelliseen satamaan ja vain minä olen yksin. Kuitenkin, kaveriporukoitakin on useita ja kavereidenkin ihastumiset menevät voivat mennä yhtälailla mönkään ensimmäisten kuukausien aikana – miksi siis maalata ’piruja’ seinille jo etukäteen?

Ystävien parisuhteet ovat tietysti myös elinkaaressa – joku ystävistäni voi hyvinkin pian erota; ei sitäkään kuulu odottaa kieli pitkällä tai sydänsuruja toivota kenellekään, mutta onhan se hyvin mahdollista että jossain vaiheessa iskee hirveä eroaalto ja ystäväporukastanne kaikki ovat taas samassa ’lähtöruudussa’. Hieman siinä tuntisi itsensä hölmöksi, jos on alunperin kadehtinut ystävän elämää – hänhän on tavallaan ’tuhlannut’ 5 vuotta elämästään parisuhteeseen, joka kuitenkin lopulta kariutui. En usko, että ne vuodet tuntuu ystävästä juurikaan paremmin käytetyiltä, kuin jos  hän olisi ollut kanssasi sinkkuna koko sen ajan.

Jos ystävä pelkää katoamistani, se on ainakin turha pelko. Ehkä hän myöskin pelkää ihan vaan sitä, että jauhan hiihtäjästä koko tapaamisen ajan tai hymyilen urposti. Ehkä hän itse tekisi niin – hehkuttaisi ja katoaisi – ja on ehkä joskus tehnytkin. Ei minulla ole mitään tarvetta ruotia Hiihtäjää tuntitolkulla – meillä on ystäväni kanssa aiemminkin ollut ne sata ja yksi keskustelunaihetta Ei minulla ole mitään tarvetta jauhaa Hiihtäjästä samoja asioita uudestaan ja uudestaan ihmiselle, josta  tiedän, ettei hän juuri nyt koe samoja ihastumisfiiliksiä omassa elämässään. Kutsuttakoon sitä vaikka tilannetajuksi.

Saa toisen onnesta olla hieman kateellinen – voi ajatella, että ’oi kuinka ihanaa, olisinpa minäkin ihastunut’. Sen sijaan ei ajatella niin, että toisen ihastuminen olisi itseltä pois – voi vaan toivoa että olisi itsekin ihastunut. Sellainen kateus on ihan tervettä.

No, minä jatkan kuitenkin yrittämistä ja kaveritapaamisen ehdottelua; haluan viettää aikaa ja vaihtaa kuulumisia kaikesta muusta(kin); Eihän tämä Hiihtäjä-juttu edes välttämättä kauaa kestä – kaverisuhteeni sen sijaan kestää.

t. Pauliina

Mainokset

Nimi on enne

Minulla ei ole Ruutu+ käytössä, joten älkää pliis spoilatko Temptation Islandin lopputuloksia. Halusin kuitenkin vielä jakaa veikkaukseni näiden kahden jäljellä olevan parin kohtalosta, kun aiemmatkin kaksi paria meni täysin nappiin! Eli siis:17934221_129923450883633_2225047815313162240_n

  1. Jonne & Sonja: eroaa
  2. Joonas & Pauliina: pysyy yhdessä

Ai miksikö? Koska Jonne on sairas ja Sonja taas naisista se fiksuimman oloinen.

Joonas on mielestäni oivaltanut saarella jotain, enkä usko, että Pauliina on niin suuri lutka, mitä sen äiti kuvittelee – tai vaikka olisikin niin se mennee niinpäin, että Pauliina antaa  anteeksi Joonakselle.

Ps. Liekö sattumaa, kun saaren kaksi kevytkenkäisintä naista on paitsi varattuja, nimeltään Pauliinoita?

t. Pauliina

 

Olen mies

Nyt kuvittelette, että paljastan kahden vuoden bloggailun jälkeen olevani oikeasti mies. Ei nyt ihan niinkään – mutta sisälläni kyllä taitaa asua jonkinnäköinen äijä.

Kinesteettinen (tunteeseen perustuva), auditiivinen (kuuloon perustuva) ja visuaalinen (näköön perustuva) tyyli on tapoja oppia ja omaksua tietoa (linkki testiin). Miesten sanotaan olevan visuaalisia olentoja – ainakin seksuaalisesti; miehet kiihottuvat eritoten siitä, mitä näkevät, kun taas naisille tunteet tuntuvat olevan suuremmassa roolissa.

En itse olisi lähtenyt yhdistelemään näitä kolmea oppimistyyppiä ihmissuhteisiin, mutta ystäväni innostuivat analysoimaan, että myös minä olen vahvasti visuaalinen tyyppi – siis mies; muistan yleensä asioita valokuvamaisesti ja kun tutustun uusiin ihmisiin – toisin sanoen miehiin – kuvittelen näkeväni, keitä he ovat.

Ja onhan se totta; suurin osa lauseistani alkaa siten, että sanon nähneeni hänessä sitä jotain – jotain, joka viestii minulle, onko mies hyvis vai pahis. Minulle on melkeinpä samantekevää, mitä mies sanoo – puhuahan voi toista ja tarkoittaa ihan toista. En myöskään täysin luota siihen, mitä tunnen toisen ihmisen seurassa – on sitä ennenkin tuntunut hyvältä, vaikkei juttu olisi mihinkään edennytkään.

Sen sijaan minulle on tärkeää katsoa toista silmiin – katson eleitä, ilmeitä ja yleistä olemusta pyrkiessäni ymmärtämään, onko edessäni kissa, kala vai kissakala. Tämä tuskin edes on kovin epätavallista – vai miten te teette päätelmiä toisten luonteesta? Perustuuko päätelmänne ihmisestä enemmän siihen, mitä kuulette heidän kertovan, millaisen tunteen he saavat teissä aikaan vai siihen mitä näette?

En minäkään sano olevani pelkästään visuaalinen – päätelmä toisesta on aina näiden tekijöiden summa: mitä näen, kuulen ja tunnen. Kuitenkin ajatellessani asiaa tarkemmin, totesin tämän visuaalisuuden olevan todennäköisesti se hallitseva tapani tulkita maailmaa. En pelkästään kuule, mitä minulle sanotaan vaan näen, miten se kerrotaan ja näen sen eleen, joka aiheuttaa minussa jonkin tietyn tunteen.

Ystäväni olivatkin sitä mieltä, että Tinder sopii kaltaiselleni visuaaliselle ihmiselle… No, siitä en tiedä – sillä sopiiko Tinder todella kenellekään. Mutta ainakin minä näen / kuvittelen näkeväni kuvissa aina paljon enemmän kuin sen mitä kuvassa on – katson miehen naaman lisäksi olemusta, kuvien tunnelmaa ja profiilikuvien muodostamaa kokonaisuutta muodostaessani ensikäsitystä uudesta ihmisestä.

No joo, emme todellakaan ole ystävieni kanssa mitään alan ammattilaisia, ja luettuani tämän tekstin, aloin hieman epäilemään tuota omaa visuaalisuuttani, sillä olen kyllä varsinainen multitaskaaja ja viestinnän alalla töissä. Yhtäkaikki – oli totta tai ei – halusin kuitenkin jakaa tämänkin pohdiskelun teille. 🙂

Mukavaa sunnuntai-iltaa; toivottavasti olitte ahkerasti terassilla näin aurinkoisena viikonloppuna.

t. Pauliina

Mielenrauhaa – ja sitten taas ei

Olen elänyt muutaman viikonlopun hieman hitaampaa elämää omissa oloissani. Tämä lepo on rauhoittanut viimeaikoina vilkkaasti ahkeroinutta mieltäni, tarvettani liikkua koko ajan. Tämä mielenrauha näkyy myös suhtautumisessani Hiihtäjäään; sitä ei ehkä usko, kun ajattelee kuinka hullun kiinnostunut olen ja tirskun paikoitellen itsekseni, mutten silti ressaa tästä sutinasta – en pelaa kenenkään muun kanssa, mutten myöskään laita koko elämääni tämän jutun varaan. Sutina Hiihtäjään etenee omalla painollaan – tai sitten ei etene. Ainut asia, josta minä voin kantaa ’huolta’, on se, että olen parasta minää, eli oma itseni, ja toivon että se on jotain sellaista, mistä hän pitää.

Rauhallinen suhautumiseni Hiihtäjään johtunee myös siitä, että Hiihtäjä on itse niin rauhallinen. Kuten mainitsin aiemmin viestittelymme oli aika mitäänsanomatonta, eikä kumpikaan vaikuttanut liian innokkaalta ensitreffeille lähtiessämme. Hiihtäjä eteni päähäni hitaasti – ja maltillisesti hän on hoitanut myös fyysisen lähestymisen (tai ainakin maltillisemmin mihin olen tottunut). Toisilla deiteillä aloin jo nimittäin epäillä ihastusta; istuimme sohvalla vierekkäin katsoen TV:stä sinkkuillallista. Sarjassa puhuttiin awkwardisti kipinän puuttumisesta, enkä voinut olla samaistumatta tunteeseen; matsi on jo ohi, eikä meidän tarvitse keskittyä televisioon. Miksei hän vedä minua kainaloonsa? Tai jos en olekaan hänen mielestään viehättävä, niin miksei hän vain lähde? Nakotimme siinä rinnakkain kuin vanha pariskunta kunnes kurottaessani giphy5katsomaan kelloa hän veti (vai rojahdinko minä) minut syliinsä.

Sitten kipinää kyllä riitti. Huhhuh. Olin vain yllättynyt, kuinka hitaasti hän eteni – yleensä miehet hyökkäävät naiseen kiinni kuin hyeenat saadessaan tuollaisen tilaisuuden kaksin kotisohvalla. En oikein ota selvää, onko hän ehkä hieman ujo (ei kyllä olisi mitään syytä) vai olenko hänen mielestään jotenkin epäkiinnostava tai ällöttävä? Jälkimmäinen vaihtoehto on mielessäni, koska Hiihtäjä ei myöskään hukuta minua viesteihin – tai kohteliaisuuksiin. Itseasiassa hän ei ole sanonut minusta mitään hyvää; ei, että olisin hauska, kaunis tai mielenkiintoinen… Tälläinen laittaa epäilemään, tykkääkö hän minusta yhtään? Ainut siihen suuntaan vihjaava fakta on se, että hän jaksoi kuitenkin olla kanssani lähes kuusi tuntia…

Kuulostaa siltä, että valitan kohteliaisuuksien puuttumisesta, mutten todellakaan valita. Tällainen mies sopii minulle paljon paremmin kuin moni, jota olen aiemmin tapaillut. En olisi ollenkaan näin kiinnostunut, jos mies vaikuttaisi hurjalta pelurilta, tai sitä vastoin olisi koiranpentumaisen kiinnostunut imarrellen ja kaivaten minua jatkuvasti. Hiihtäjä vaikuttaa kaikessa pidättyväisyydessään aika kunnolliselta. Ja mielenkiintoni pysyy yllä kun hän ei ’tukahduta’ minua heti alussa innokkuudella.

giphy4Oikeastaan – varmistuakseni siitä, että olen kiinnostunut toisesta, tarvitsen nimenomaan sitä etäisyyttä ja epävarmuutta; kun joudun hieman pelkäämään ja pohtimaan, onko mies vain ohimenevä tähdenlento elämässäni, varmistun siitä, haluanko hänen jäävän pidemmäksi aikaa. Toisaalta, vaikka tarvitsen epävarmuutta, sen sietäminen on äärettömän vaikeaa – etenkin Tinder-jutuissa, joissa epävarmuus tuntuu olevan entistä vahvemmin läsnä. Sitä ei tiedä, tapaileeko hän muita; poistaako hän minut Tinderistä; onko hän todella sellainen persoona kuin millaisen mielikuvan olen saanut jne…

Teenkin jatkuvaa luopumista Hiihtäjästä; vaikka treffeistä on nyt kulunut (vasta) muutama päivä ja viestittelystäkin vasta pari päivää, alkaa muisto toisesta hälvetä todella nopeasti. Tämä ’unohtaminen’ liittyy varmaan siihen, ettei mies ole vielä edes ollut osa elämää; pari treffikertaa alkaa helposti vaikuttaa ihan unelta – tapahtuiko se todella? Oliko meillä todella niin ihanaa vai olinko minä yksin siinä tunnelmassa? Ehkä mies on tullut järkiinä päästyään irti maagisesta deitti-ilmapiiristä, eikä koekaan minua enää varteenotettavaksi vaihtoehdoksi.

Helppohan minusta olisikin päästä eroon, kun emme ole edes vaihtaneet puhelinnumeroita.

t. Pauliina