Kuin suurennuslasin alla

Ystäväni kertoi työtoveristaan, joka on liian kiinnostunut ja utelias kuulemaan ystäväni elämästä: ’Niin, oliko se sun mies siis lakimies?’ ’Miksikäs teillä ei ole vielä omistusasuntoa?’ ’Eikös sullakin pitäis olla jo mielessä toi lastenhankinta?’

Kysely voi tietysti olla tämän ihmisen tapa tutustua ja ylläpitää keskustelua. Kuitenkin jos kysymykset esitetään tenttaamalla tietyllä äänensävyllä (sillälailla nenä liian pitkällä), ja vain yhden ihmisen elämäntarinaan keskittyen, tulee siitä helposti ’haastateltavalle’ epämukava olo.

giphyMinulla on (töissä) samanlaisia tuntemuksia. Olen työyhteisöni harvoja sinkkuja ja sen myötä suurennuslasin alla. Osittain mielenkiinto asioihini johtunee myös minusta itsestäni – siitä, että olen avoin, kerron asioista suoraan ja huumorini on hurttia. Se tekee kysymysten ilmoilleheittämisen ja tenttaamisen kollegoilleni varmasti melko helpoksi.

Välillä minua kuitenkin ottaa päähän se, että ihmiset kääntävät keskustelun jatkuvasti sinkkuuteeni; siihen, olenko ollut juhlimassa, olenko käynyt treffeillä, miten tinderissä menee, onko työpaikalla ketään kiinnostavaa ja miten pokaaminen ylipäätään nykyäpäivänä tapahtuu – miten toimitaan kasvotusten, entäpä Tinderissä, ja miten Tinder-treffeillä käyttäydytään. Saan ihan tosissani tehdä töitä, jotta lounaskeskustelumme on vastavuoroista omasta elämästä kertomista, eikä vain minua ja sinkkuuttani koskevaa – etten vain minä joudu ’heittämään likapyykkiäni’ muiden ruodittavaksi. Toisinaan olen heille kuin luennoitsija – ihminen, jolla on näkemystä siitä, millaista on olla sinkku 2010-luvulla – toisinaan taas olen koko työyhteisömme hyväntekeväisyyskohde – kaikki ovat innokkaasti ’ratkaisemassa’ sinkkuuttani; ikäänkuin perheettömyyteni vaivaisi heitä suuresti.

tenor1Olen työtovereilleni kuin aikakone heidän menneeseen sinkkuelämäänsä; olen ikkuna, josta näkyy, millaista heidän elämänsä voisi olla nyt, jos heillä ei olisikaan aviomiestä ja lapsia. Tietysti meitä kaikkia kiinnostaa itselle vieraat ja uudet (tai pikemminkin unohtuneet) asiat. Kukapa ei haluaisi tietää enemmän Tinderistä, partyista, ihmissuhteiden syntymisestä – ja kariutumisesta – mutta mielestäni näitä aiheita ei silti pitäisi ihan jatkuvasti ja sellaisenaan ruotia työpaikalla. Ja joihinkin työyhteisöihin ne eivät sovi lainkaan. Liika utelu vastaa hieman sitä, jos minä kyselisin heidän parisuhteensa tilasta, riidoista ja syrjähyppysuunnitelmista – sinkkuaiheet voivat nimittäin osua arkoihin paikkoihin.

Verratessa perheellisiin kollegoihini, minä voin mielestäni tehdä enemmän hallaa työuskottavuudelleni jakamalla tarinoita elämästäni; tekeehän se nyt minusta hieman bimbon, jos siinä missä työkaverini on käynyt viikonloppuna vaeltamassa Nuuksiossa, minä olen käynyt vetämässä lärvit, löytänyt mäkkärin jonosta yhdenyönjutun ja poseerannut ottaen uusia kuvia Tinder-profiiliini… En sano, että minun arkeni olisi yhtä ’likapyykkiä’, jota ei voi jakaa muille ihmisille, mutta on se ehkä lähtökohtaisesti hieman likaisempaa kuin perheellinen elämä.

t. Pauliina

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s