Pitäiskö jutella jonkun kanssa

Kevät ei olisi ollut ollenkaan uuvuttava, jos en olisi niin vaativa itseäni kohtaan. Siinä missä olen lempeä ystävä – neuvon heitä lepäämään flunssan pois ja allekirjoitan sydänsurujen tarkoittavan lisäkiloja – en ole itselleni yhtä(än) armollinen. Pyrin aina pitämään ohjat käsissäni; saada kiitosta työsuorituksista, harrastaa liikuntaa 4-5 kertaa viikossa (vuoden ympäri), syödä terveellisesti (en viikonlopun koittaessa), järjestää aktiivisesti vapaa-ajan kaverimenoja, kokeilla maailmaa ja olla läsnä kaukana asuville sukulaisille.

Yksin ollessanikin teen aina vähintään kahta asiaa; suoritan kirjaa tai Netflixistä tulevaa sarjaa, kuuntelen musiikkia, teen rästissä olevia töitä, kirjoitan blogia, Tinderöin, Whatsappaan, teen kotiaskareita, surffailen netissä vaatteita tai muuta ’elintärkeää’ infoa. Nämä ovat pääasiassa mukavia asioita, ja niitä tehdessä rentoudun – vaikka tekisinkin useampaa asiaa yhtäaikaa. Olen kuitenkin huomannut, etten osaa olla tekemättä mitään. Edes yhden asian tekeminen ei usein riitä; jos pelkästään venyttelen, minua hieman ahdistaa olla niin ’joute’ – ahdistaa olla itseni kanssa, kun en turruta ajatuksiani täysin ympäristöstä saatavilla ärsykkeillä.

http3a2f2fmashable-com2fwp-content2fuploads2f20132f062fjohnny-depp-panicsOlen kuin hieman kahtia jakautunut; yleensä niin iloinen, mutta toisinaan ollessani yksin, tekemättä mitään, koen hengenahdistusta, sydämeni alkaa hakata ja mietin olenko hieman hullu. Tällaiset oireet ovat harvinaisia ja kuuluvat paniikkikohtaukseen, ja pari kertaa kevään aikana olen läpikäynyt jotain senkaltaista. Tämä on epärationaalista – minullahan on kaikki niin hienosti!

Samaa sanoi myös ystäväni, jonka tiedän olevan vielä minua parempi (vai pahempi?) ylisuorittaja: ’Miten voin tuntea näin, kun mulla ei oo koskaan mennyt elämässä näin hyvin: koulutus, työ, parisuhde, ystävät ja asunto – kaikki on reilassa’. Ystävistäni hän ei kuitenkaan ole ainoa, joka käy tai on jossain vaiheessa elämäänsä käynyt terapeutilla. Terapeutti neuvoi ystävääni istumaan jokaisen työpäivän päätteeksi kotonaan kahdeksi minuutiksi alas tekemättä yhtään mitään. Kaksi minuuttia kuulostaa lyhyeltä ajalta, mutta siinä voi olla vaikea rauhoittua, jos on äidinmaidosta lähtien oppinut pitämään itsensä liikkeessä. Hyvä tai huono olo ei ilmiselvästi ole sidoksissa (pelkästään) nykyiseen elämäntilanteeseen – tietämättäsi jokin vanha trauma tai stressi on voinut saada sinusta otteen, vaikka elämäsi olisikin juuri loksahtanut kohdilleen.

En ole käynyt koskaan juttelemassa ammattilaiselle – en ole aiemmin kokenut sille tarvetta ja nytkin sen myöntäminen, että keskustelut ammattilaisen kanssa voisivat olla tarpeen, on aika vaikeaa. Varsinkin mukaanlähteminen ihan kunnon psykologisiin sessioihin, joissa menet aivan palasiksi ennenkuin ehjäät itsesi, tuntuu todella pelottavalta. Ilmeisesti minäkin – supernainen – voin silti joskus hieman horjahtaa tasapainosta, jolloin ajatusten rauhan voisi löytää helpommin kun joku ohjaisi elämäni takaisin oikeaan perspektiiviin; toimintani – ja toimeliattomuuteni! – on merkityksellistä.

Kun aloitin kirjoittaa tätä tekstiä, minulla oli tietysti krapula ja olin siksi syvissä vesissä. Sen sijaan tänään olen taas levollinen ja onnellinen. Mietinkin, että osittain nämä fiilikset varmasti johtuvat ihan fysiikasta; en ole nukkunut riittävästi ja kevät on ollut kosteahko – monia kännionnellisuushuippuja, mutta niiden myötä myös yhtä monta darramasispäivää. Huomasin, että minua auttoi ihan suunnattomasti ajatusteni myöntäminen ystävilleni; se että he ovat tunteneet samoin auttoi minua aloittaamaan perspektiiviin etsimisen ja sain hyviä vinkkejä. Seurassa minun on helppo rentoutua – tuijottaa Temptation Islandia ja höpötellä jonnenjoutavia. Se on mukavaa. Nyt koitan yksin ollessanikin hengitellä syvään ahdistuksen ja stressin iskiessä – keskittyä siihen, mitä kulloinkin teen: Eikös tämä venyttely tunnukin kivalta – mikäs tässä on pehmeällä matolla maatessa…

Miten tämä liittyy sinkkuuteen ja ’sinkkublogiini’? No ei kai mitenkään. paitsi että sinkut ovat paljon yksin ja joku teistä on voinut tuntea joskus jotain samankaltaista. Siispä kaikille teille; ette ole yksin fiiliksenne kanssa. Ainakin oma elämäni on tänäpäivänä hektisempää – kaukana ovat ne sunnuntait maalla vanhempien kanssa kun olin koko päivän tyytyväisenä tekemättä juuri mitään, enkä edes kantanut huolta, onko ne vähäiset toimeni (sohvannurkassa lukeminen koko päivän) hyvä tapa viettää elämää vai ei.

Kaikki muutkin kantavat enemmän tai vähemmän huolta siitä, että suoriutuvat erinomaisesti töissä ja koulussa, näyttävät muodikkaalta ja sporttiselta sekä kokevat elämässään merkityksellisiä elämyksiä – elävät täydessä potentiaalissaan. Siitä voi seurata stressiä, ahdistusta, masennusta – luoja ties mitä, kun diagnooseja on niin paljon! Selvitäksesi siitä voit hakeutua ammattiauttajalle tai tehostaa niiden keinojen käyttöä, jotka yleensä rentouttavat ja rauhoittavat juuri sinua. Minä olen nyt vaan koettanut näitä omia selviytymisniksejäni; liikuntaa (myös sitä rauhallista: kävelyä ja joogaa), syvään hengittämistä tiukoissa paikoissa sekä tietoisempaa läsnäoloa, aitoa kiinnostusta kulloinkin käsilläolevaan tilanteeseen ja ihmiseen. Kun otan kaiken irti seurassa ollessani, varmasti kaipaan ja nautin yhä enemmän myös  omasta seurastani.

Koetan muistaa, että onnellisuus, rentous ja elämästä nauttiminen on valittavissa!

Ps. Lupaan että noiden aloitettujen (yli 20) postauksen joukosta löytyy kyllä seuraavaksi jotain pirteämpää! Halusin kuitenkin jakaa tämän ja tsempata teitä; kohti kevättä ja aurinkoisia ajatuksia mennään täälläkin. 😉

Pps. Ihan tuli mieleen The Killersin Somebody told me; ennen luulin, että siinä laulettiin: ’All I wanna do is die’, mutta sehän meneekin ’All I wanna do is try’! Kylläpäs muuttui taas perspektiivi tähänkin asiaan.

t. Pauliina

The hehku

Opiskellessani tutustuin säännöllisesti uusiin ihmisiin. Olin jatkuvasti ihastunut – useimmiten toivottomasti (tarkoitan siis yksipuoleisesti, tai ainakaan en ottanut selvää ihastuksenkohteeni tunteista). Yhtäkaikki – minulla oli aina joku, josta haaveilla – joku, joka energisoi minut.

tumblr_maaws8k2gq1rs8t06Kaipaan sitä fiilistä kun ihastuessa – ja toisen vastatessa tunteisiin – olo on niin sietämättömän kepeä; mikään ei saa mieltä matalaksi. Oma hyvä fiilis ei jää pelkästään itselle, vaan hehkuu ympäristöön. Se ihastumisessa onkin niin nurinkurista; löydettyäsi mielitietyn käyt hehkumaan ympäristöön sellaista energiaa, mikä vetää puoleensa kilpakosijoita – missä kaikki nämä tyypit piilotteli silloin kun olit sinkku?!

Sen sijaan sinkkuna, kun sinun tulisi houkutella ihmisiä puoleesi tulikärpäsen lailla, vuosien sinkkuus on tehnyt sinusta pikemminkin väsyneen laaman; istut baarissa kulmat kurtussa, tuima ilme kasvoillasi tai vaihtoehtoisesti pälyilet epätoivoisena joka ilmansuuntaan ihmetellen, miksei kukaan tule juttelemaan kanssasi. Sen sijaan vieressäsi istuva ystävä, joka ei ole juuri edes meikannut tultuaan suoraan biitsitreffeiltä baariin, kerää katseet ympäröiviltä miehiltä.

giphy1Hieman liioittelin – en minäkään tällä hetkellä kulje ympäriinsä otsa huolesta rypyillä. Mutten toisaalta ole myöskään se ihastunut tyyppi, joka leijailee viisi senttiä maanpinnan yläpuolella. Ystäväni nimittäin leijailee ehkä 10 senttiä minua korkeammalla muistuttaen minua siitä, kuinka hauskaa olisikaan, jos sama osuisi pian omalle kohdalle.

Tuntuu, että siitä on aika kauan kun minä olen viimeeksi ollut ihastunut – en oikein muista, miltä se tuntuu olla niin kiinnostunut (tai ylipäätään kiinnostunut) toisesta ihmisestä. Miten se tunteiden kehittyminen tapahtuikaan? Tiedän, että tästä on turha huolehtia, enkä esitä näitä kysymyksiä (täysin) tosissani, mutta… Voiko sen unohtaa – siis voiko sen unohtaa, että miten ihastutaan? Ihastuminenhan on mystistä – ei siinä valita aikaa, paikkaa tai kohdetta. Siksi en otakaan ihastumisesta painetta; se tulee, jos on tullakseen. Mutta voiko sen unohtaa – että miten niiden tunteiden annetaan / sallitaan kehittyä? Voiko sitä jotenkin torpata tietyn taidon / osan itsestään niin, ettei ole enää kovin avoin ja altis ihastuksille?

Minäkin haluaisin ihastua, mutta kaikki tuntuu niin tasapaksulta.

t. Pauliina

Kuin suurennuslasin alla

Ystäväni kertoi työtoveristaan, joka on liian kiinnostunut ja utelias kuulemaan ystäväni elämästä: ’Niin, oliko se sun mies siis lakimies?’ ’Miksikäs teillä ei ole vielä omistusasuntoa?’ ’Eikös sullakin pitäis olla jo mielessä toi lastenhankinta?’

Kysely voi tietysti olla tämän ihmisen tapa tutustua ja ylläpitää keskustelua. Kuitenkin jos kysymykset esitetään tenttaamalla tietyllä äänensävyllä (sillälailla nenä liian pitkällä), ja vain yhden ihmisen elämäntarinaan keskittyen, tulee siitä helposti ’haastateltavalle’ epämukava olo.

giphyMinulla on (töissä) samanlaisia tuntemuksia. Olen työyhteisöni harvoja sinkkuja ja sen myötä suurennuslasin alla. Osittain mielenkiinto asioihini johtunee myös minusta itsestäni – siitä, että olen avoin, kerron asioista suoraan ja huumorini on hurttia. Se tekee kysymysten ilmoilleheittämisen ja tenttaamisen kollegoilleni varmasti melko helpoksi.

Välillä minua kuitenkin ottaa päähän se, että ihmiset kääntävät keskustelun jatkuvasti sinkkuuteeni; siihen, olenko ollut juhlimassa, olenko käynyt treffeillä, miten tinderissä menee, onko työpaikalla ketään kiinnostavaa ja miten pokaaminen ylipäätään nykyäpäivänä tapahtuu – miten toimitaan kasvotusten, entäpä Tinderissä, ja miten Tinder-treffeillä käyttäydytään. Saan ihan tosissani tehdä töitä, jotta lounaskeskustelumme on vastavuoroista omasta elämästä kertomista, eikä vain minua ja sinkkuuttani koskevaa – etten vain minä joudu ’heittämään likapyykkiäni’ muiden ruodittavaksi. Toisinaan olen heille kuin luennoitsija – ihminen, jolla on näkemystä siitä, millaista on olla sinkku 2010-luvulla – toisinaan taas olen koko työyhteisömme hyväntekeväisyyskohde – kaikki ovat innokkaasti ’ratkaisemassa’ sinkkuuttani; ikäänkuin perheettömyyteni vaivaisi heitä suuresti.

tenor1Olen työtovereilleni kuin aikakone heidän menneeseen sinkkuelämäänsä; olen ikkuna, josta näkyy, millaista heidän elämänsä voisi olla nyt, jos heillä ei olisikaan aviomiestä ja lapsia. Tietysti meitä kaikkia kiinnostaa itselle vieraat ja uudet (tai pikemminkin unohtuneet) asiat. Kukapa ei haluaisi tietää enemmän Tinderistä, partyista, ihmissuhteiden syntymisestä – ja kariutumisesta – mutta mielestäni näitä aiheita ei silti pitäisi ihan jatkuvasti ja sellaisenaan ruotia työpaikalla. Ja joihinkin työyhteisöihin ne eivät sovi lainkaan. Liika utelu vastaa hieman sitä, jos minä kyselisin heidän parisuhteensa tilasta, riidoista ja syrjähyppysuunnitelmista – sinkkuaiheet voivat nimittäin osua arkoihin paikkoihin.

Verratessa perheellisiin kollegoihini, minä voin mielestäni tehdä enemmän hallaa työuskottavuudelleni jakamalla tarinoita elämästäni; tekeehän se nyt minusta hieman bimbon, jos siinä missä työkaverini on käynyt viikonloppuna vaeltamassa Nuuksiossa, minä olen käynyt vetämässä lärvit, löytänyt mäkkärin jonosta yhdenyönjutun ja poseerannut ottaen uusia kuvia Tinder-profiiliini… En sano, että minun arkeni olisi yhtä ’likapyykkiä’, jota ei voi jakaa muille ihmisille, mutta on se ehkä lähtökohtaisesti hieman likaisempaa kuin perheellinen elämä.

t. Pauliina

Let me introduce you to…

…the girl that I normally am.

Vaikka kevät on ollu huikea ja tapahtumarikas, on se ollut myös uuvuttava. Ehkä juuri vauhdikkuudesta johtuva väsymys on tehnyt mielialastani hieman apean. Osakseen apeudelle taas ei ole sen kummempaa syytä – voisin syyttää myös tunne-elämän tasapaksuisuutta ja työstressilläkin lienee lusikkansa sopassa.

3b15658da3e2b7db1a42c75e9e105290Kiireistä ja uupuneisuudesta johtuen en oo aikoihin, varmaan puoleen vuoteen, ollut Tinder-treffeillä. Tinder-keskustelutkin on olleet aika mitäänsanomatonta kuulumistenvaihtoa. Pääsiäisenä aloitinkin Tinderin alusta uusimalla profiilini (siis lataamalla samat kuvat ja esittelytekstin ties monennenko kerran jo). Muutaman mätsin olen uudella profiililla naulannut ja yksi aika mielenkiintoisen oloinen keskustelukin on jo lähtenyt käyntiin. Huomaan, että tällainen (pitkästä aikaa) yllätyksellinen keskustelu aidosti mielenkiintoisen näköisen miekkosen kanssa on jo itsessään piristänyt oloani. Sisäinen jumalattareni alkaa herätä talviunilta, vaikken vieläkään koe olevani täysin oma, energinen itseni.
Viestittelyni on pitkin talvea ollut sitä, että istun sohvalla väsyneenä tai muuten turtana ennen nukkumaanmenoa – vastailen viesteihin suorittaen ja pakonomaisesti; heitän läppää, laitan flirttailevia hymiöitä ja avaan persoonaani. Kerron siitä, kuinka rakastan olla menossa, kokeilla uusia asioita ja haastaa itseäni – vaikka tosiasiassa en juuri nyt olen hyvin vähän tämänkaltainen, hyvin epäkiinnostunut menemään, kokeilemaan ja haastamaan. Viesteissäni kerron ikäänkuin jostakusta toisesta ihmisestä, enkä siitä tytöstä, joka sillä hetkellä mököttää sohvallani villasukat jalassa. Olen antanut miesten tutustua siihen tyttöön, joka normaalisti olen – siihen Pauliinaan, joka olen ollut 98% elämästäni, sillä uskon hänen vielä palaavan… Pian – onhan sentään kevät.

the-heartfelt-headlock-snuggle-animatedViesteillä on helppo pelata tätä Let me introduce you to the girl that I normally am –peliä, mutta kasvotusten tavattaessa (elämän)iloa ja energiaa on vaikeampi feikata. Nyt yritänkin mahdollisimman tehokkaasti paikantaa ja purkaa sen minua kiristävän solmun; uskoa jälleen itseeni, jotta olen valmis näyttämään livenä, treffeillä, kuinka hurmaava tyttö täällä on napattavissa.

t. Pauliina