Sun hymystäs mä voimaannun

Minulla ei ehkä ole lapsia, aviomiestä, lemmikkejä tai sairaita isovanhempia, joista huolehtiminen olisi elämäntyöni. Lastenkasvattaminen on varmasti kokonaisvaltainen kasvutarina myös äidille; siinä antaudutaan syvällisesti omaan perheeseen. Minun kutsumukseni on ainakin toistaiseksi muualla; minä olen iloinen ihminen, ja sen energian välittäminen ympäristöön on minun elämäntyöni. Se työ onnistuu parhaiten, kun menee ja kohtaa ihmisiä; ilon levittäminen ei ole rajattu lähipiiriini vaan liikkuva ihminen ehtii kohtaamisissaan levittää positiivista mieltä tuikituntemattomillekin.

Koska iloisuus ja kepeys on minun tapani olla, olen välillä itsekin epätietoinen, olenko onnellinen. Olen ainakin iloinen, nauraaräkätän arjessani kovaäänisesti, mutta tarkoittaako se, että olen onnellinen? Mitä onnellisuus edes on? Koostuuko onnellisuus näistä pienistä ilon hetkistä – siitä kun näitä ilonhetkiä on jatkuvasti peräkkäin? Olenko nyt siis onnellinen vai olenko vain tyytyväinen? Mitä tyytyäisyys on – onko se sitä, ettei ole onnellinen muttei onnetonkaan?

giphy3Miksi näitä mietin… Olin hiljain lomalla ja meinasin siellä ollessani haljeta onnesta. Tietysti lomalla puitteet on spesiaalit – aurinko lämmittää, allaspoika kiikuttaa drinkkejä eteesi ja jokaisen minuutin saat käyttää juuri kuten itse haluat. Mutta onko se lomaonni oikeasti sellaista onnellisuutta, johon pitäisi päästä arjessakin? Ehkä ei, mutta välillä on arjessakin ajanjaksoja, jolloin päästään lähelle lomaonnea. Nyt ei ehkä ole niin hekumallinen tilanne, vaikka kivaa onkin.

Nyt on ollut pitkään tasaista ja mietin – miksi näin? Miksi elämäni on juuri nyt silmissäni ’vain’ tyytyväistä? Mitä minulta puuttuu? Vastaus on, ettei mitään. Mikään ei ole toisin kuin lomalla ollessani – elämäntilanne on aivan se sama, jos katsoo isoa kuvaa; en ehkä ole rannalla drinkki kädessä, mutta elämäni (ystävät, perhe, työ ja koti) on aivan yhtä hyvässä vaiheessa kuin lomalla ollessani. Oma mieleni on ainut muuttuja, joka estää minut saavuttamasta ’lomaonnea’ arjessa. Mieleni ei toimi arjessa yhtä optimaalisesti mitä lomalla; se ei aina huomioi arjen pieniä iloja tai sitä, kuinka hyvin olen ison kuvan järjestänyt. Ehkäpä lomalta palatessani kontrasti arkionnen ja lomaonnen välillä oli niin suuri, että sujahdin vahingossa siihen tyytyväisyyteen, vaikka voisin yhtä hyvin olla onnellinen.

Osittain se on varmaan siis ’oma päätös’; ollako tyytyväinen vai onnellinen. Arkeni normaalit varjot liittyvät normaalisti esimerkiksi työstressiin, yleiseen kiireeseen tai tylsyyteen – varsinaiset negatiiviset tunteet esimerkiksi ihmissuhdedraaman johdosta ovat todella harvinaisia. Jos kuitenkin lähden palastelemaan näitä negatiivisia asioita, kiirettä ja stressiä, niin nekin ovat oikeastaan vain pääni sisässä. Stressi on oma reaktioni ympäristöön;  ei pomoni sitä minuun iskosta vaan minä itse aiheutan stressin huolehtimalla sitä, mitä minusta ja työstäni ajatellaan. Tai jos poden huonoa omatuntoa siitä, etten ole nähnyt jotakuta ystävistäni – tosiasiassa ystäväni ajatuksenjuoksu tuskin kulkee samoja reittejä. Omat ajatukseni siis aiheuttavat huolen ja stressin, eikä niinkään konkreettinen ympäristö.

Jos kuvittelen arkionnen olevan samaa kuin lomaonni, olen ehkä asettanut riman liian korkealle. Silloin päädyn vain tähän tyytyväiseen minään. Sen sijaan voisin muistaa vaalia arjen iloja – hyvää lounasta, auringonpaistetta lenkillä, työpaikkavitsejä – niiden jatkumosta syntyy se arkionni. Niiden vaaliminen, niillä mässäily ja hekumointi muuttaa arjen tyytyväisyyden arjen onnellisuudeksi.

Ehkä kuulostan naiivilta, mutta Ilon kautta eläminen tekee elämisestä helpompaa; iloitse kun ei ole aihetta olla surullinen ja päästä irti nopeasti, kun niitä negatiivisia ajatuksia nousee siitä huolimatta mieleen. Ilon ja hymyn vaikutus ympäristöön on niin helppo nähdä, että ihmettelen jos ei kaikki hyödynnä tätä voimaantumisen lähdettä; suurin iloni lähde on se, kun näen asenteeni välittyvän ympäristöön – etenkin kun vielä haaveilen, että se aiheuttaa jonkinasteisen perhosvaikutuksen aiheuttaen ties mitä kaikkea hyvää! Positiivisella ajattelulla ruokkii itse itseään.

Sori, lähti taas vähän lapasesta. Lässynlää ja niin poispäin… Alunperin ajattelin googlata hieman tarkemmat määritelmät sanoille ’onni’ ja ’tyytyväisyys’, mutta sitten annoin olla – mitä väliä: tämä blogihan on minun tajunnanvirtaa eikä mikään wikipedia.

Siis tyypit muistakaa, ihan oikeasti, hymy palaa aina moninkertaisena takaisin! Nyt on kevät ja helppo hymyillä – helppo levittää hyvää ja tehdä ponnistelematta muiden päivästä parempi. 🙂

t. Pauliina

Nappulaliigaa

Sain Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä-kirjasta lempeän muistutuksen: minä hieman pelkään aidosti aikuisia miehiä – ja pelaankin deittailumielessä nappulaliigaa.

giphy2Olen nyt fyysisesti 27-vuotias, minkä vuoksi aikuiset miehet omistusasuntoineen, uraputkineen, vauvakuumeineen ja koirineen olisivat minulle aivan ajankohtaista deittimateriaalia. Vaan minä kun koen itseni aivan pikkutytöksi heidän seurassaan – enhän ole edes vielä ehtinyt seurustella niiden nuorten miesten kanssa. Pitäisikö tässä samantien siirtyä aikuisiin miehiin kun se opiskeluaikojen puppylovekin on kokematta?

Olen jokseenkin jämähtänyt niille teiniajoille – osaan pyörittää sellaisia koiranpentumaisia nuorempia tai samanikäisiä miehiä; heidän kanssaan tunnen hallitsevani tilanteen. Mutta ne aidosti mielenkiintoiset, minua vanhemmat miehet herättävät kauhunsekaisia tunteita; olen äärettömän kiinnostunut, mutta samalla niin epävarma itsestäni. Tiedän näyttäväni aivan aikuiselta naiselta – ja toisinaan olenkin aikuinen nainen – mutta silti paikoitellen yllätyn parrakkaiden pukumiesten luodessa minuun katseita. Mieleni tekisi melkein huutaa: ’Ei, en ole niin aikuinen miltä näytän! Tää kaikki on vaan kulissia!’. 

Epävarmuus ei liity persoonaani tai elämäni – vaan kokemattomuuteeni mies- ja parisuhdeasioissa; en ole niin perillä asioista kuin tämän ikäiset naiset yleensä ovat. Tavallaan olisin valmis siihen vakavaan parisuhteeseen – ja tavallaan en; lyön paniikissa jarrut aika herkästikin pohjaan. En edes ole varma, voiko ensimmäinen parisuhde (minun tapauksessani) olla se viimeinen, se mikä kestää? Vaikka kuinka tuntisin itseni ryhtyessäni seurustelemaan vasta ’näin vanhana’, ehkä minäkin tarvitsen sen harjoitussuhteen?

Haastavinta minulle on avautua tästä olemattomasta parisuhdehistoriastani miehille. Useimmiten teen sen kuitenkin hyvin pian – ikäänkuin ohimennen. Toisinaan miehet kauhistuvat sitä, etten ole seurustellut. Selkokielellä ikisinkku ilmeisesti tarkoittaa pitkää irtosuhteiden listaa. Onhan se todennäköistä, että miehiä on useampia verrattuna pitkissä parisuhteissa eläjiin, mutta minulle parisuhteen puuttuminen on tarkoittanut lähinnä sitä, etten ole koskaan saanut sellaista normaalia, säännöllistä luottamuksellista läheisyyttä. Mieleni tekisikin usein kertoa miehille totuus ’irtosuhteideni’ määrästä, jotta he saisivat minusta sen oikean käsityksen. Jos ei minua hävettäisi niin paljon, niin paljastaisin heille ikisinkkuuteni tarkoittavan sitä, että olen harrastanut seksiä elämäni aikana maksimissaan 30 kertaa; eikä se todellakaan tarkoita että eri miehiä olisi läheskään 30. Tai edes 20.

y00yaSiispä vastatessani näiden aikuisten miesten katseeseen koen olevani pikkutyttö viettelijättären vartalossa. He näkevät minusta vain oman versionsa. Ja mikäli he kuulevat, etten ole koskaan seurustellut, niin he tuntuvat usein vetävän päätöksensä seksielämästäni juurikin siihen päinvastaiseen suuntaan; että ikisinkkuna olisin jotenkin kokenut näissä asioissa. Omassa tapauksessani asia on juurikin päinvastoin, ja paikoitellen näkyvä ujouteni tuntuukin tulevan miehille yllätyksenä.

Ehkä minulla on tosiaan ollut enemmän miehiä kuin joillakuilla seurustelevilla, mutta aika moni parisuhteessa elävä on harrastanut enemmän seksiä jo ensimmäisen seurustelukuukauden aikana kuin minä koko tähänastisessa elämässäni. Siinä missä moni mies voi pitää minua ikisinkkuuteni vuoksi lumppuna, niin minä koen olevani lähes neitseellinen verratessani itseäni seurustelijoihin.

No niin, nyt tiedätte suurimman ahdistuksenaiheuttajani.

t. Pauliina

Kuulokkeet korvilla ja laput silmillä

a4a4ff49db5d18baa9d87b7a476fd073

Välillä mietin, mitä tapahtuisi jos luopuisin kuulokkeista. En kuuntele musiikkia juostessa tai salilla, mutta lähes aina työmatkoilla, istuessani bussissa, kierrellessäni yksin vaatekaupoilla tai käydessäni kaupassa minulla on nappikuulokkeet korvissa.

Voisi kuvitella, että tutustun intensiivisesti uuteen musiikkiin, mutta oikeasti kuuntelen viidettäkymmenettä kertaa Aleksanteri Hakaniemen Etsi mut -kipaletta, Haloo Helsingin Rakasta tai muita listahittejä. Mitä minä oikeastaan saan kuunnellessani näitä (superhyviä!) renkutuksia uudestaan ja uudestaan? Mitä kävisi, jos jättäisin napit kotiin liikkeelle lähtiessäni? Varmaankin keskittyisin enemmän ympäristöön, olisin läsnä – osana muiden todellisuutta – mutta seuraisiko siitä jopa enemmän ihmiskontakteja?

Vastaus on aivan varmasti myönteinen; ehkä se tarkoittaisi pääasiassa sitä, että ikäihmiset alkaisivat juttusille entistä hanakammin, mutta varmasti todennäköisyys myös muunlaisiin aloitteisiin kasvaisi.

e07f395f0749cf6c7ac74698e647b55dMitä olisikaan voinut käydä bussissa sen vastapäätä istuvan miehen kanssa, jonka kanssa katseemme kohtas – ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran. Lopulta tilanne oli jo niin koominen, että minua alkoi naurattaa – ja siitäkös vasta  tuijotuskilpailu saatiin käyntiin. Hänellä ei ollut kuulokkeita ja oma musiikkini oli hiljaisella – olisin taatusti kuullut, jos hän olisi avannut keskustelun. Mutta ymmärrän, ettei hän avannut – olihan minulla kuulokkeet. Jos olisin ottanut kuulokkeet pois, olisi se taas ollut merkki siitä, että Minä aion aloittaa keskustelun. Kaunis ajatus, mutta siinä tilanteessa aivot löivät ihan tyhjää ja rohkeus oli työntänyt päänsä bussin alle. Ainoa mieleeni tullut lause: ’oot törkeen vetävä’ ois varmaan ollut ihan kelpo tapa avata keskustelu, mutta jätin ennemmin napit korviini ja säilytin henkisen etäisyyden välillämme (fyysisen puuttuessa) pidättäytyen omassa kuplassani.

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi kukaan haluaisi käyttää kuulokkeita salilla – siellä kun soi jokatapauksessa musiikki. Johdot ovat vain vääjäämättä tielläsi, ja mihin ihmeeseen voisin sen luurin tunkea (toiset käyttävät poveaan taskuna, mutta omani on liian pieni jopa pankkikortin säilyttämiseen). Kuitenkin kysyn itseltäni, tarvitsenko musiikkia shoppaillessani? Tai enkö todella voi lukea bussissa kirjaa tai selata instagramia ilman että kuuntelen samalla musiikkia?

Minusta on tullut parin vuoden aikana aiempaa levottomampi. Multitaskaan paljon useammin – ja teen useampaa asiaa kerralla – kuin aiemmin. Hermostun, ärsyynnyn ja pitkästyn herkemmin, jos ei minulla ole riittävästi ärsykkeitä tai jos tekniset ongelmat hidastavat multitaskingiani.

Minulle tekisikin hyvää yksinkertaistaistaa elämääni; tekisin yhtä asiaa kerrallaan siihen keskittyen. Nyt mieleenne nousee sana ’mindfulness’ – ja miksei sekin olisi oikein hyvä vaihtoehto. Voisin kuitenkin aloittaa paljon yksinkertaisemmilla asioilla; joko luen, kuuntelen musiikkia tai tinderöin; joko katson TVtä, kirjoitan blogiin tai selaan instagramia, mutten kaikkea samaan aikaan. Tietysti toisinaan multitasking on tarpeen – töissäkin – mutta jos tilanne on se, etten pysty olemaan multitaskaamatta, minulla lienee ongelma.

Ajauduin kirjoittamaan hieman suuremmasta kokonaisuudesta kuin alunperin ajattelin… Tarkoitukseni oli haastaa itseni nyt alkuun 2 viikon nappikuulokekieltoon ja katsoa, aiheuttaako se ylipäätään minkäänlaista ’vipinää’ ihmiskontakteissa. Pyrin siinä samalla vähentämään muuta multitaskingia, mutten kovin konkreettisin tavoittein. Katsotaan, miten minussa asuvan levottoman tytön käy.

Ps. Kuinka moni muu nukkui tänään vahingossa tunnin pidempään kuin oli tarkoitus? #kesäaika

t. Pauliina

Miksi roikun Tinderissä?

Vauhkoan aina siitä, että kohtaan oikeassa elämässä – bussissa, salilla, töissä ja  baarissa – yllättävän usein mielenkiintoisen oloisia miehiä. Nämä todelliset miehet ovat (yllättäen) paljon mielenkiintoisempia kuin yksikään Tinder-profiili tai kuva. Miksi en siis siltikään ole luopumassa deittisovelluksista – Tinderistä ja Happnista? Miksi en vain ’go out there’ etsimään prinssiäni?

Kadulla kulkiessa miehillä on se sama valttikortti kuin tinderläisillä; ensivaikutelman perusteella mielenkiintoiseksi kuvittelemasi miehet eivät välttämättä ole sitä. Toisin kuin Tinderissä livenä voit tehdä vielä tarkemman ulkoisen rankkauksen; tosielämässä ei tapahdu niitä Tinderiin olennaisena osana kuuluvia lipsahduksia, jolloin käyt treffeillä ties minkälaisten Ramejen kanssa, jotka näyttäytyvät todellisuudessa aivan toisennäköisenä, -pituisena ja -oloisena mitä rakeisista kuvista päättelit.fuck-this-gif

Oikeassa elämässä haukankatseesi kiinnittyy lähtökohtaisesti vain niihin, jotka sinun silmääsi ovat hauskannäköisiä – samanlaisia ulkonäöllisiä ’vahinkoja’, kuin Tinderissä, ei tapahdu. Kuitenkin nämäkin valioyksilöt voivat avatessaan suunsa olla jotain aivan muuta, kuin mitä ulkoisen olemuksen perusteella oletit. Samanlaista itsensäharhaanjohtamista, mitä Tinderissä teemme, tapahtuu siis myös tosielämän kohtaamisissa – sillä eroavaisuudella, että kadulla vastaantulevat miehet ovat Tinder-miehiin verrattuna (vielä) suuremmalla todennäköisyydellä varattuja. On myöskin helpompi elää siinä uskossa, että se tyyppi kuntosalilla tai duunipaikan ruokalassa on juuri minun tyyppiseni mies, sillä tosielämässä (ainakin omalla kohdallani) varsinaiset keskustelut jäävät Tinderiä  useammin käymättä – jättäen minut siihen uskoon, että kylläpä oli komea ja jännittävän oloinen mies – boyfriend materiaalia!

Paasauksestani huolimatta on minullakin tosielämän keskusteluja ja flirttiä miesten kanssa. Fakta on kuitenkin se, että niitä on melko harvoin. Käyn baareissa hieman liiankin usein, mutta ulos lähtiessäni en osaa keskittyä miesten metsästämiseen – en asettaisi ikinä illalle missioksi, että minun tulee tavata mies. Ystäviin keskittyminen on taatusti taannut hauskoja iltoja ja säästänyt minut ’korkeiden odotusten’ mukanaan tuomilta pettymyksiltä. Toisaalta – olen varmasti sen myötä myös blokannut monia varteenotettavia mahdollisuuksia.

Pidän enemmän näistä perinteisistä kohtaamisista, mutta en haluaisi ’pakottaa’ näitä tilanteita; en halua itse lähestyä miestä, jos se ei minusta tunnu luontevalta idealta. Ja yleensä minulle on luontevampaa suunnata baaritiskin kautta tanssilattialle tai tyytyä sanomaan ’moi’ kuntosalilla.

Tinder onkin arkeeni sopiva tapa tavata miehiä. Voin tinderöidä kotisohvalla iltaisin – tutustua uusiin ihmisiin viestittelemällä ilman että minun tarvitsee tinkiä omasta elämästäni: kavereiden näkemisestä, pitkistä työpäivistä tai harrastuksista. Minulla on 24/7 mahdollisuus tavata se oikea tai saada jokin jännä viesti. Minulla on aina verkot vesillä ilman sen suurempaa eforttia.

Olen siis laiska miehenmetsästäjä; olisihan se kiva ihastua, mutta ei väkisin. En aio mennä puistoihin lukemaan kirjaa tai juosta Töölönlahtea ympäri tavatakseni miehiä. Kannustan muita tekemään niin, koska monelle miehen löytäminen tuntuu olevan korkeammalla prioriteeteissa kuin minulla tällä hetkellä. Jos menen puistoon lukemaan, niin sitten menen lukemaan – that’s that.

Tinder siis pitää minut aktiivisena; ihastuminen on aina mahdollista. Olenkin koukuttanut itseni näihin sovelluksiin; pidän siitä pienestä toivon tunteesta, jonka ne mahdollistavat; jopa sunnuntai-iltana, ollessani kotona meikittä ja trikoot jalassa, voin saada hauskan viestin joltakulta uudelta. Koskatahansa joku voi sähköistää minut keskellä ’harmaata’ arkeani. Olen koukussa flirttailuun ja keskusteluihin, vaikka ne eivät johtaisikaan mihinkään sen kummempaan. Eikä sillä, että minulla olisi aina jokin viestiketju aktiivisena – ehei – mutta aloitteentekeminen on aina mahdollista, puolin ja toisin.1tinder_tinderella2

Kehut ja kohteliaisuudet ovat jo itsessään imartelevia, mutta enemmän koukuttumiseni liittyy siíhen, että joku ylipäätään osoittaa mielenkiintoa. Olen varmaan hieman sairas, mutta onhan se aika hienoa, enkä osaa kuvitella, millaista olisi elää taas sillälailla kuin 4 vuotta sitten, ilman Tinderiä. Silloin ei ollut mitään ’säännöllistä’ kontaktia miehiin – ei ollut arjen puuduttavuutta piristävää flirttiä. Silloin kaikki, mitä tapahtui (ja jos tapahtui), tapahtui baareissa. Silloin olin toki myös iloinen pienemmistä asioista – lähes olemattomista huomionosoituksista – olin tyytyväinen, jos joku vaikka katsoi pidempään baarissa, sanoi moi tai hipaisi olkapäätäni. Minusta on  tullut vaativampi ja  huomionkipeä, jos vertaa siihen entiseen Pauliinaan.

Näihin kuviin ja tunnelmiin… Hauskaa viikonloppua!

t. Pauliina