Dignity a.k.a Resting bitch face

Kävin katsomassa Jackien – ei sen kummempia juonipaljastuksia leffasta, mutta älä mene mikäli a) inhoat Natalie Portmania (minä rakastan häntä) tai b) et halua nähdä mitään raskasta (rakastan myös raskasta).

Vaikka sinkkuelämäni ei vaadi samanlaista julkisuuskuvaa, kuin mitä USAn first lady joutuu ylläpitämään, tai sydänsurujen aiheuttamat romahdukseni eivät ole lähelläkään sitä epätoivoa, joka syntyy oman puolison menettämisestä noinkin traagisesti niin… samaistuin silti leffassa kuvattuun tunnelmaan; siihen yksinäisyyteen / epätoivoon / kaaokseen / hajoamispisteeseen, joka piilotetaan taidokkaasti ja ylpeydellä – niin, että ulospäin näkyy vain arvokkuus, illuusio siitä, millaisen ihmisraunion huoliteltu naamio kätkee taakseen. Elämäni ei tosiaan ole täydellisen sekaisin tai hajalla, mutta tavoitan silti osan siitä tunteesta, ja niin varmasti tavoittaa moni muukin – riippumatta siitä oliko parisuhteessa vai ei.

Nykypäivänä elämme entistä enemmän show off. Ja sehän on ihan luonnollista; tullaksemme nähdyksi jaamme elämästämme ne huippuhetket (sosiaalisessa mediassa) ja piilotamme paljon muuta, toisinaan piilotamme ne synkimmät ajatukset jopa kaikkein läheisiltämme. Kun äitini soittaa kuulumisiani kyselläkseen, kerron enimmäkseen vain hyviä, arkisia asioita. Eikai yksikään vanhempi halua kuulla, että hänen lapsensa sisällä on tyhjiö; kullannuppu on tunnekuollut ja toisinaan niin valtavan yksinäinen?

Minun onneni on, etten ole yksin – ja silti ajoittain tunnen yksinäisyyttä. Elän aktiivista elämää, minulla on paljon läheisiä ystäviä ja ulospäin näyttää varmasti varsin oppikirjamaiselta suoritukselta. Maailmassa on kuitenkin paljon niitä, jotka paitsi tuntevat yksinäisyyttä, myös ovat yksin. Toisinaan mietin; jos en itse ehdottaisi aktiivisesti leffailtoja, dinnereitä tai torstaikalleja, jäisinkö yksin? Todennäköisesti en, sillä ystäväni ovat aktiivisia keksimään yhteistä tekemistä. Periaatteessa sinkkuna kuitenkin olisi helppo unohtua ja jäädä yksin; jos et itse ole aktiivinen ehdottamaan tapaamisia ja lakkaat osallistumasta muiden ehdotuksiin, pian pyynnöt ystävienkin taholta voivat lakata. Yksin asuessa omaan kämppään on liian helppo piiloutua. Tämä on sydäntäsärkevä ajatus.

jackie-natalie-postman-as-first-lady-7Jouduin hieman sivuraiteelle, mutta pointtini oli; Jackie on taidokas kuvaus siitä, miten ihminen räpistelee näyttääkseen muille, ja itselleen, että pärjää. Jackie on yhden ihmisen tarina, mutta me kaikki kipuilemme omalla tavallamme. Meidän Matti Meikäläisten ei ehkä tarvitse miettiä julkisuuskuvaamme niin loppuun asti, mutta samankaltaisia tunteita voi silti kokea; kuinka naamio eristää meidät muusta maailmasta; kuinka sisäinen myllerrys ei näy kasvoiltamme tai puheestamme kuulu se, miten kaukana tyyneys ja eheys omasta elämästä juuri sillä hetkellä on.

Jackielle muuten todettiin elokuvassa: ”People will remember your dignity.”  Se naamio, jota Jackie ylläpiti kaiken kaaoksen keskellä sai siis nimekseen Arvokkuus. Näin maallikon silmään naamio toi kyllä paikoitellen mieleen ilmeen, joka tänäpäivänä tunnetaan nimellä resting bitch face – aionkin jatkossa lohduttautua tällä ajatuksella, kun naamani on taas norsunvitulla: People will remember my dignity.

t. Pauliina

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s