Tilastoja vastaan kuin Don Quijote

Luitko sen Hesarin jutun – ootko samaa mieltä? Meneekö helsinkiläisellä sinkkunaisella tosiaan niin huonosti? Ootko aatellu muuttaa pois täältä?

Keskustelua keskustelun perään sai Hesarin parin viikon takainen Helsinkiä riivaa huutava pula nuorista miehistä -juttu aikaan; kollegat ja kaverit kyselivät, olenko huomannut vastaavaa ilmapiiriä treffeillä tai harkitsenko muuttamista johonkin toiseen kaupunkiin…

En ole lainkaan huolissani Helsingin sinkkutilastoista (sinkkumiehiä paljon vähemmän kuin -naisia); pääsinhän minä aikanaan opiskelemaankin, vaikka sisään otetaan alle 20 % hakijoista. Kummassakaan – opinnoissa tai rakkaudessa – ei ole kyse puhtaasta arpaonnesta tai todennäköisyyksistä; siitä, että jättipotit jakaantuisivat tasaisesti. On olemassa ystäväryppäitä, joista kaikki pääsevät sisään yliopistoon tai kaikki päätyvät nopeasti hyvään parisuhteeseen – sitten on niitä tyyppejä, jotka eivät uskalla tavoitella elämässään asioita. Niin kuin opiskelupaikan, myös rakkauden suhteen, kyse on osittain päättäväisyydestä, omasta aktiivisuudesta, jatkuvasta jaloilleennoususta ja uteliaasta elämäntyylistä.

Toki ymmärrän matematiikkaa siinä määrin, että Helsingissä 100 naista kohden on 85 miestä, mikä tarkoittaa, että väkisinkin osa naisista ’jää ilman’ – karkealla matematiikalla. Kun taas niissä kaupungeissa, joissa 100 miestä kohden olisi 45 naista, naiset viettävät kissanpäiviä.

Jos muuttaisinkin pienempään kaupunkiin, vaikkapa sellaiseen, jossa sinkkumiehiä on kaikenkaikkiaan se 100 kappaletta, ja sinkkunaisia vain 45, paranisivatko mahdollisuuteni todella? Vaikka kummallekin kainaloistani olisikin tilastojen valossa saatavilla oma miehensä, niin sattuisko tuohon kouralliseen miehiä yhtään tosirakkauttani? Viis minä siitä, kuinka paljon sinkkunaisia Helsingissä on tai kenen kanssa he heilastelevat. Uskon että tilastoja tärkeämpää on se, että niitä miehiä ja valinnanvaraa edes on paljon (enemmän kuin sata) – sinkkuja tai ei. Ongelma on siinä, että niiden tuhansien helsinkiläismiesten joukostakaan ei ole löytynyt vielä yhtään sellaista, jonka kanssa oltaisiin tunnettu samoin toisiamme kohtaan.

Tilastoja enemmän minua huolestuttaakin tämä ilmapiirin muutos – kyltymätön jano, johon olen itse syyllistynyt ihan yhtälailla. Ehkä miehillä on enemmän varaa valita, pelata ja kohdella huonosti – olen minäkin saanut osakseni mitä kummallisimpia kommentteja: ”Kuvitteletko sä, kolmeakymppiä lähestyvä sinkkunainen, olevas jotenkin tavoittelemisen arvoinen?” Tylyttämistä tai pelailua ei voi kuitenkaan yleistää; että se koskisi kaikkia miehiä, tai edes pelkästään miehiä.

Kyltymätön jano on iskenyt meihin kaikkiin. Asioiden edetessä mukavasti eteenpäin, tulee väkisinkin ajateltua: tässäkö tämä on – could I do better? Ikäänkuin parisuhteen tulisi olla jokin vaikea saavutus, epävarmuuden kenttä, taistelu siitä, että oma mielitietty on varmasti se kaunein, hauskin, fiksuin, timmein, sosiaalisin, menestynein ja yllättävin yksilö, jonka vaan suinkin kykenet valloittamaan.

new-girl-single-die-along-gifTinderin myötä syntynyt deittikulttuuri onkin edennyt alkuinnostuksesta murrosvaiheeseen, jossa porukkaa ei enää kiinnosta. Toisille nykyinen deittikulttuuri sopii; he ovat innoissaan siitä, että deittailuvaiheeseen voi jymähtää tarvitsematta koskaan edetä suhteeseen; vain parin naputuksen päässä on taas uusi, jännä tyyppi kun toisen kanssa tapailu alkaa rutinoitua. Toisia taas kyllästyttää koko sovellus ja deittailu on heille ainaista ykköspesältä kolmospesälle rynnimistä, kunnes jompikumpi alkaa ajatella: I can do betterUsein en enää edes pääse treffivaiheeseen, koska no… viestien naputtelu on muka aikaavievää, keskustelut eri ihmisten kanssa muistuttavat liikaa toisiaan, vastaaminen vaan unohtuu tai sitten sitä vastaa niin kiireellä, että keskustelu vaan kuolee tylsyydessään…

…Feikkaus siis kunniaan; täällä minä tälläkin hetkellä istun sohvalla ja kikatan Tinder-viesteissäni, vaikka aidosti tunnetilani on yhtä lattea kuin rintavarustukseni. Vaikkei juuri nyt jaksa kiinnostaa, niin tiedän että vain tutustumalla ja antamalla tällekin uudelle tyypille mahdollisuuden – käymällä näitä samoja keskusteluja uudestaan ja uudestaan eri ihmisten kanssa – voin jälleen osua kultasuoneen.

Stay strong, Sisters – taistellaan tilastoja vastaan yhdessä!

t. Pauliina

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s