Lukuvinkki miehille

Blogin puolella on ollut hiljaista; en aio sen kummemmin pahoitella asiaa, sillä minä olin lomalla. Olin ihan ulkomailla asti ja nautin olostani niin paljon, etten todellakaan halunnut kirjoitella postauksia. Sen sijaan olen hieman sori siitä, etten ennen lähtöäni saanut valmiiksi postauksia muutamista päässäni pyörineistä jutuista – mutta ne tulevat varmaan tässä kevään aikana viimeisteltyä.

Juuri ennen lähtöäni riipaistiin tyttöporukalla vielä torstaikallet. Ilta johti siihen, että törmäsin tähän ikivanhaan sutinaan/ihastukseeni vuodelta 2015. Tavatessamme ensi kertaa mies seurusteli, eikä juttumme ole sittemminkään lähtenyt lentoon, vaikka olemme kohdanneet yöelämässä hänen erottuaan. Tyyppi vaikuttaa hieman ujolta ja on antanut ymmärtää pitävänsä minua (?!) jonkinnäköisenä pelurina. Olenkin hänen kanssaan yrittänyt ilmaista tavallista suorasukaisemmin olevani kiinnostunut ja rohkaista häntä tekemään aloitteen, mutta ei – mitään ei ole tapahtunut. Tämä kyseinen torstai-iltakin päätyi siihen, että seisoimme kotitaloni edessä; jokainen eleeni antoi ymmärtää: suutele minua. Mies ei suudellut, mutta sentään hän sanoi:’laita lomalta palattuas viestiä, jos sua kiinnostaa’. 

largeSiis mitenniin JOS minua kiinnostaa? Osataanhan me naiset (mutta niin osaa kyllä miehetkin!) olla toisinaan hieman kryptisiä – vaan monesti olen silti helposti tulkittavissa. Tälle torstaikalletyypillekin sanoin suoraan jo 1,5 vuotta sitten olevani kiinnostunut hänestä – hän se seurusteli silloin, eikä seurustelun päätyttyäkään tarttunut keimailuyrityksiini. Tämän lisäksi olen parikin kertaa ollut tilanteessa, jossa Tinder-mätsini on ollut liian innokas laittaen jatkuvasti viestiä. Olen sanonut suoraan ainakin kahdelle Tinder-tyypille, että heidän tapansa viestitellä jatkuvasti on mielestäni ahdistava – en ole vielä niin kiinnostunut, että edes haluaisin kuulla heidän jokaisesta ajatuksestaan. Se pikemminkin ajaa minua kauemmas, kuin edesauttaa tutustumista. Vaikka olen ilmaissut suoraan, etten halua kuulla heistä niin usein, viestini ei ole mennyt perille, sillä viesti- ja kysymyspommitus on jatkunut ihan samanlaisena.

Lukuvinkkini miehille onkin: lukekaa sitä naista. Toisinaan tietysti peitän aidot tunteeni kohteliaalla käytöksellä; vaikkapa treffeillä olen todennäköisesti ystävällinen ja yhtä hymyä, vaikka päässäni takoisi koko ajan, etten halua tavata tätä tyyppiä enää uudestaan. Kuitenkin jos tyyppi kysyisi minulta suoraan tai ei millään tuntuisi jättävän minua rauhaan, nostaisin tietysti kissan pöydälle. Toisinaan sanon myös oma-aloitteisesti hyvin suoraan, mitä haluan. Tai ainakin kuvittelen sanovani suoraan. Tai ilmeileväni selkeästi. Okei – en siis tosiaan sanonut tyypille: ’suutele minua’, joten kai tämä häneen ’laita viestiä palattuas’ on ihan hyvä lopputulos silmäyksille, joilla yritin kalastella pusua.

Nyt olen tosiaan palannut. En vaan tiedä, laitanko sittenkään viestiä – ois niin paljon ’helpompaa’ tavata joku aivan uusi, alkaa tutustuminen ihan alusta – puhtaalta pöydältä.

t. Pauliina

Dignity a.k.a Resting bitch face

Kävin katsomassa Jackien – ei sen kummempia juonipaljastuksia leffasta, mutta älä mene mikäli a) inhoat Natalie Portmania (minä rakastan häntä) tai b) et halua nähdä mitään raskasta (rakastan myös raskasta).

Vaikka sinkkuelämäni ei vaadi samanlaista julkisuuskuvaa, kuin mitä USAn first lady joutuu ylläpitämään, tai sydänsurujen aiheuttamat romahdukseni eivät ole lähelläkään sitä epätoivoa, joka syntyy oman puolison menettämisestä noinkin traagisesti niin… samaistuin silti leffassa kuvattuun tunnelmaan; siihen yksinäisyyteen / epätoivoon / kaaokseen / hajoamispisteeseen, joka piilotetaan taidokkaasti ja ylpeydellä – niin, että ulospäin näkyy vain arvokkuus, illuusio siitä, millaisen ihmisraunion huoliteltu naamio kätkee taakseen. Elämäni ei tosiaan ole täydellisen sekaisin tai hajalla, mutta tavoitan silti osan siitä tunteesta, ja niin varmasti tavoittaa moni muukin – riippumatta siitä oliko parisuhteessa vai ei.

Nykypäivänä elämme entistä enemmän show off. Ja sehän on ihan luonnollista; tullaksemme nähdyksi jaamme elämästämme ne huippuhetket (sosiaalisessa mediassa) ja piilotamme paljon muuta, toisinaan piilotamme ne synkimmät ajatukset jopa kaikkein läheisiltämme. Kun äitini soittaa kuulumisiani kyselläkseen, kerron enimmäkseen vain hyviä, arkisia asioita. Eikai yksikään vanhempi halua kuulla, että hänen lapsensa sisällä on tyhjiö; kullannuppu on tunnekuollut ja toisinaan niin valtavan yksinäinen?

Minun onneni on, etten ole yksin – ja silti ajoittain tunnen yksinäisyyttä. Elän aktiivista elämää, minulla on paljon läheisiä ystäviä ja ulospäin näyttää varmasti varsin oppikirjamaiselta suoritukselta. Maailmassa on kuitenkin paljon niitä, jotka paitsi tuntevat yksinäisyyttä, myös ovat yksin. Toisinaan mietin; jos en itse ehdottaisi aktiivisesti leffailtoja, dinnereitä tai torstaikalleja, jäisinkö yksin? Todennäköisesti en, sillä ystäväni ovat aktiivisia keksimään yhteistä tekemistä. Periaatteessa sinkkuna kuitenkin olisi helppo unohtua ja jäädä yksin; jos et itse ole aktiivinen ehdottamaan tapaamisia ja lakkaat osallistumasta muiden ehdotuksiin, pian pyynnöt ystävienkin taholta voivat lakata. Yksin asuessa omaan kämppään on liian helppo piiloutua. Tämä on sydäntäsärkevä ajatus.

jackie-natalie-postman-as-first-lady-7Jouduin hieman sivuraiteelle, mutta pointtini oli; Jackie on taidokas kuvaus siitä, miten ihminen räpistelee näyttääkseen muille, ja itselleen, että pärjää. Jackie on yhden ihmisen tarina, mutta me kaikki kipuilemme omalla tavallamme. Meidän Matti Meikäläisten ei ehkä tarvitse miettiä julkisuuskuvaamme niin loppuun asti, mutta samankaltaisia tunteita voi silti kokea; kuinka naamio eristää meidät muusta maailmasta; kuinka sisäinen myllerrys ei näy kasvoiltamme tai puheestamme kuulu se, miten kaukana tyyneys ja eheys omasta elämästä juuri sillä hetkellä on.

Jackielle muuten todettiin elokuvassa: ”People will remember your dignity.”  Se naamio, jota Jackie ylläpiti kaiken kaaoksen keskellä sai siis nimekseen Arvokkuus. Näin maallikon silmään naamio toi kyllä paikoitellen mieleen ilmeen, joka tänäpäivänä tunnetaan nimellä resting bitch face – aionkin jatkossa lohduttautua tällä ajatuksella, kun naamani on taas norsunvitulla: People will remember my dignity.

t. Pauliina

Tilastoja vastaan kuin Don Quijote

Luitko sen Hesarin jutun – ootko samaa mieltä? Meneekö helsinkiläisellä sinkkunaisella tosiaan niin huonosti? Ootko aatellu muuttaa pois täältä?

Keskustelua keskustelun perään sai Hesarin parin viikon takainen Helsinkiä riivaa huutava pula nuorista miehistä -juttu aikaan; kollegat ja kaverit kyselivät, olenko huomannut vastaavaa ilmapiiriä treffeillä tai harkitsenko muuttamista johonkin toiseen kaupunkiin…

En ole lainkaan huolissani Helsingin sinkkutilastoista (sinkkumiehiä paljon vähemmän kuin -naisia); pääsinhän minä aikanaan opiskelemaankin, vaikka sisään otetaan alle 20 % hakijoista. Kummassakaan – opinnoissa tai rakkaudessa – ei ole kyse puhtaasta arpaonnesta tai todennäköisyyksistä; siitä, että jättipotit jakaantuisivat tasaisesti. On olemassa ystäväryppäitä, joista kaikki pääsevät sisään yliopistoon tai kaikki päätyvät nopeasti hyvään parisuhteeseen – sitten on niitä tyyppejä, jotka eivät uskalla tavoitella elämässään asioita. Niin kuin opiskelupaikan, myös rakkauden suhteen, kyse on osittain päättäväisyydestä, omasta aktiivisuudesta, jatkuvasta jaloilleennoususta ja uteliaasta elämäntyylistä.

Toki ymmärrän matematiikkaa siinä määrin, että Helsingissä 100 naista kohden on 85 miestä, mikä tarkoittaa, että väkisinkin osa naisista ’jää ilman’ – karkealla matematiikalla. Kun taas niissä kaupungeissa, joissa 100 miestä kohden olisi 45 naista, naiset viettävät kissanpäiviä.

Jos muuttaisinkin pienempään kaupunkiin, vaikkapa sellaiseen, jossa sinkkumiehiä on kaikenkaikkiaan se 100 kappaletta, ja sinkkunaisia vain 45, paranisivatko mahdollisuuteni todella? Vaikka kummallekin kainaloistani olisikin tilastojen valossa saatavilla oma miehensä, niin sattuisko tuohon kouralliseen miehiä yhtään tosirakkauttani? Viis minä siitä, kuinka paljon sinkkunaisia Helsingissä on tai kenen kanssa he heilastelevat. Uskon että tilastoja tärkeämpää on se, että niitä miehiä ja valinnanvaraa edes on paljon (enemmän kuin sata) – sinkkuja tai ei. Ongelma on siinä, että niiden tuhansien helsinkiläismiesten joukostakaan ei ole löytynyt vielä yhtään sellaista, jonka kanssa oltaisiin tunnettu samoin toisiamme kohtaan.

Tilastoja enemmän minua huolestuttaakin tämä ilmapiirin muutos – kyltymätön jano, johon olen itse syyllistynyt ihan yhtälailla. Ehkä miehillä on enemmän varaa valita, pelata ja kohdella huonosti – olen minäkin saanut osakseni mitä kummallisimpia kommentteja: ”Kuvitteletko sä, kolmeakymppiä lähestyvä sinkkunainen, olevas jotenkin tavoittelemisen arvoinen?” Tylyttämistä tai pelailua ei voi kuitenkaan yleistää; että se koskisi kaikkia miehiä, tai edes pelkästään miehiä.

Kyltymätön jano on iskenyt meihin kaikkiin. Asioiden edetessä mukavasti eteenpäin, tulee väkisinkin ajateltua: tässäkö tämä on – could I do better? Ikäänkuin parisuhteen tulisi olla jokin vaikea saavutus, epävarmuuden kenttä, taistelu siitä, että oma mielitietty on varmasti se kaunein, hauskin, fiksuin, timmein, sosiaalisin, menestynein ja yllättävin yksilö, jonka vaan suinkin kykenet valloittamaan.

new-girl-single-die-along-gifTinderin myötä syntynyt deittikulttuuri onkin edennyt alkuinnostuksesta murrosvaiheeseen, jossa porukkaa ei enää kiinnosta. Toisille nykyinen deittikulttuuri sopii; he ovat innoissaan siitä, että deittailuvaiheeseen voi jymähtää tarvitsematta koskaan edetä suhteeseen; vain parin naputuksen päässä on taas uusi, jännä tyyppi kun toisen kanssa tapailu alkaa rutinoitua. Toisia taas kyllästyttää koko sovellus ja deittailu on heille ainaista ykköspesältä kolmospesälle rynnimistä, kunnes jompikumpi alkaa ajatella: I can do betterUsein en enää edes pääse treffivaiheeseen, koska no… viestien naputtelu on muka aikaavievää, keskustelut eri ihmisten kanssa muistuttavat liikaa toisiaan, vastaaminen vaan unohtuu tai sitten sitä vastaa niin kiireellä, että keskustelu vaan kuolee tylsyydessään…

…Feikkaus siis kunniaan; täällä minä tälläkin hetkellä istun sohvalla ja kikatan Tinder-viesteissäni, vaikka aidosti tunnetilani on yhtä lattea kuin rintavarustukseni. Vaikkei juuri nyt jaksa kiinnostaa, niin tiedän että vain tutustumalla ja antamalla tällekin uudelle tyypille mahdollisuuden – käymällä näitä samoja keskusteluja uudestaan ja uudestaan eri ihmisten kanssa – voin jälleen osua kultasuoneen.

Stay strong, Sisters – taistellaan tilastoja vastaan yhdessä!

t. Pauliina