Yksin baariin? The stage is yours

Kiitos sinulle, joka löysit blogiini hakusanoilla ’yksin baariin’ – se poiki ajatuksia aiheesta, josta en ole juurikaan kirjoittanut.

Nettikeskusteluissa pohditaan usein, onko yksin baariin lähteminen helpompaa miehelle vai naiselle; lähestytäänkö yksinäisiä naisia herkemmin; kokevatko miehet yksin lähtemisen kepeämmin kuin naiset; ovatko miehet vähemmän takakireitä, rennompia – ja onko siksi yleisempää nähdä miehiä yksinään baarissa?

Yksin baarissa käyviin miehiin liitetään monissa keskusteluissa adjektiivi: epätoivoinen. Yksin baariin lähtevät naiset taas pelkäävät saavansa leiman: säälittävä. Ikään kuin kaveriporukka ympärilläsi takaisi sen, ettet onnistu näyttämään säälittävältä tai epätoivoiselta – eiköhän naisille ole jopa yleisempää itkeä meikit poskilla turvallisten ystävien ympäröimänä tai miehille tavanomaisempaa yltyä vetämään kaveriporukalla överilärvit ja tulla sen turvin epätoivoisesti ehdottelemaan naisille.

Mitä tulee säälittävään – en koe, että parisuhteessa olevilla / perheellisillä ystävillä on juurikaan varaa pitää yksin baarissa käymistä säälittävänä – yksin baariin lähteminen on kuitenkin seurausta siitä, että he eivät lähde kanssasi, eivät uhraa sen verran omasta ajastaan lievittääkseen sinun ’yksinäisyyttäsi’. Jos sinkkunaisen vaihtoehdot lauantai-illalle on joko syödä purkillinen jäätelöä Bridget Jonesia katsellen tai lähteä yksin baariin – niin kumpi oikeastaan onkaan ’säälittävämpää’? Jokainen valitkoon sen vaihtoehdon, mikä eniten miellyttää.

Yksinolo baarissa ei oikeastaan eroa yksinolosta ylipäätään – mikä on asenteesi ollessasi yksin kaupungilla – käveletkö ympäriinsä näkemättä muita ihmisiä, turvallisesti kuulokkeet korvilla? Oletko käynyt yksin kahvilassa – ei sillä lailla hätäseen hörppäsemässä takeawayn – vaan rauhassa nautiskelemassa? Tai yksin ravintolassa syömässä? Kokeilun voisi aloittaa tällaisesta kevyestö päivätilanteesta. Allekirjoittanut kokeili juoda kahvit lähibaarin terassilla. Vaikka seurana oli kirja, niin uudessa – oudossa – tilanteessa sai hetken hengitellä rentoutuakseen. Yksinolo tällaisessa miljöössä, jossa ’ei kuuluisi olla yksin’, tilanteessa, jossa muut eivät ole yksin, voi tuntua hieman erilaiselta.

Kun kyseessä on yökerho, varmaan jo jonotus itsekseen tuntuu hieman epämiellyttävältä; edessä ja takana on kaveriporukoita ja viimeistään poken kysyessä: ’Monta teitä on?’ ympärillä olevat huomaavat sinun olevan yksin. Mielestäni yksin baarissa käymiseen tuleekin suhtautua kuin näytelmään – sen lisäksi, että olet näytelmän päätähti, olet myös sen käsikirjoittaja. Muut ihmiset baarissa saavat tyytyä istumaan yleisössäsi Sinun tehdessä baarikohtauksesta heille joko miellyttävän tai kiusallisen katsoa; sinä päätät, kuinka karismaattiseksi hahmoksi näytelmän päätähden kirjoitat ja annat tästä persoonasta vihjeitä yleisölle käyttäytymällä baarikohtauksessa karaktäärin mukaan. Yleisö tulkitsee tilanteesi kuten sen heille esität – voivat he toki tehdä lisäjohtopäätöksiä, mutta se kaikki perustuu antaamasi (ensimmäiseen) mielikuvaan. Sinä määrittelet, oletko aikuinen, tyylikäs nainen viinilasillisella vai hermostuneesti ympärilleen pälyilevä siiderilissu – sen jälkeen yleisö voi jäädä pohtimaan tarkemmin, onko joku tehnyt kaltaisellesi tyylilyylille oharit, vai…

Kyse on tilan ja tilanteen haltuunottamisesta. Eiväthän jonottajatkaan tiedä, onko muu seurueesi vaikka jo baarin sisällä, mutta jonottajat lukevat sinua tietääkseen, onko tilanne sinulle kiusallinen vai ei. Olemuksesi perusteella he vetävät johtopäätöksiä: ’Onpas siinä tyylikäs nainen, miksihän hän on yksin täällä…onkohan joku tehnyt oharit…vai odottaakohan hän jotakuta… Voi kun itsekin olisin joskus noin rohkea’ TAI ’Voi ei, tuossa on joku reppana yksin. En kestä katsoa… Ei, pakko katsoa kuitenkin… On se niin surkea näky. Miksihän hän on väkisin tänne tullut, toivottavasti ei päädy kenenkään hyväksikäytettäväksi…’

Tilanteen haltuunottaminen ei ehkä ole helppoa, mutta se on mahdollista. En sano, että hanasiiderissä on mitään vikaa, mutta varmaan tilanteen rouvana oleminen onnistuu helpommin rekvisiitan ollessa kohdallaan; joisinkin ennemmin viiniä, drinkin ja tai erikoisoluen. Haltuunottoon liittyy myös se, että on läsnä. Useissa ’Demi’-keskusteluissa kirjoitettiin siitä, kuinka muut tuijottavat yksinäisiä ihmisiä baarissa ja kuinka yksinäiset vastaasti pälyilevät takaisin. Jos muut tuijottavat, niin katso takaisin. Et voi baarissa – tai muuallakaan julkisesti – leikkiä  piilosta kuvitellen että olet paikalla, mutta niin ettei kukaan näe sinua. Vastaanota katseet katsomalla takaisin silmiin ja hymyile – pelkkä katsominen ei nimittäin tarkoita, että ne muut ois hyökkännyt kimppuusi; hieman negatiivinen ilme voi johtua siitä, että heillä on taakkana se sellainen ’resting bitch face’. Tai sitten he kadehtivat yksinäisyyttäsi oman seurueensa ollessa niin tylsä.

Lähtiessäsi yksin baariin ehkä hyvä miettiä eukäteen: a) oletko menossa baariin ensisijaisesti sosiaalisoitumaan vai b) hengailemaan? Varmaan helpointa aloittaa tuosta ’hengailusta’, kuten minäkin tein: mene baariin lueskelemaan, katsomaan matsia tai nauttimaan lasillisen. Ja vaikka menisit baariin ensisijaisesti tapaamaan ihmisiä, niin sinun tulee ainakin opetella näyttämään siltä, että viihdyt siinä itseksesikin. Eikä kannata odottaa liikoja; on aikalailla baarin tyylistä ja kellonajasta riippuvaista, hyökätäänkö kimppuusi heti. Ja voihan olla, ettei kukaan lähesty sinua koko illan aikana – onko iltasi ollut silloin turha? Jos ihmiskontakti on se, mitä haet, lienee turvallisinta tehdä itse ne aloitteet: muuten saatat joutua tilanteeseen, jossa joku ei-niin-mielenkiintoinen tyyppi istahtaa viereesi, eikä lähde siitä – varsinkaan mikäli tajuaa sinun olevan liikkeellä yksin.

tumblr_mjy3d7lx2p1s2hhg6o1_500Kun puhutaan baarin sijaan ihan oikeasti yökerhosta, niin siellä nyt ei voi ainakaan tehdä mitään muuta kuin sosialisoitua ja vetää lärvit. Jos lähtisin yökerhoon yksin, ajoittaisin saapumiseni ajankohtaan, jolloin baarissa on jo varmasti kova meno päällä. Ottaisin myös kotona pohjia – se ei riitä, että muut ovat humalassa ja rentoja, jos et itse osaa olla rento. Ja rentohan sinun tulee olla; ainakin mikäli aiot tanssilattialle uskaltautua. Voin melko varmasti sanoa, että tanssimaan minusta ei yksin olisi – mihin siinä tulisi edes katsoa? Oon tottunut joratessa katsomaan kavereitani silmiin, lipsynkkaamme ja yllytämme toisiamme reivaamaan entistä hullummin. Ilman kaveriporukan tarjoamaa suojaa voin kuvitella miten paljon tahdittomammin kaikki ne limanuljaskat sitten tarraavat pyllyysi kiinni. Ja ne tyypit, joista voisin oikeasti olla kiinnostunut, tuskin tekevät suoria ehdotuksia hinkuttamalla itseään minua vasten (tanssilattialla) – ainakaan ennen niitä limaniljakkeita.

Oon kertaalleen päätynyt yksin yökerhoon – en siis lähtenyt yksin yökerhoon. Oltiin kaverin kanssa vedetty ihan hyvät pohjat. Tehdessämme siinä siirtymää klubille kaverini huomasi laukkunsa jääneen edelliseen baariin. Oli helmikuinen yö ja pirun kylmä, joten minä sanoin meneväni siksi aikaa johonkin odottamaan ja lämmittelemään. Odotin. Ja odotin. Yritin soittaa. Pikkuhiljaa minulle valkeni, ettei ystäväni ilmeisesti koskaan tavoittanut sitä laukkuaan – ja näin ollen puhelintaan. Lähdin kokeilemaan, löytäisinkö hänet läheltä yökerhoa, jonne meidän oli tarkoitus mennä. En löytänyt. En todellakaan halunnut lähteä siinä tuiterissa vaan yksin kotiin – olihan sentään Valentine’s day. Niinpä liityin yökerhon jonoon.

Sisällä oli jokunen puolituttu, jolle olisin varmaan normaalisti vain moikannut ohimennen ja pysytellyt omassa seurueessani. Mutta ollessani nyt yksin juttelin heidän kanssaan pidempäänkin – yksin lähtiessä tulee oltua avoimempi muita kohtaan ja uppouduttua keskusteluihin; kun ei ole mikään kiire takaisin sen oman seurueen luokse.  Päädyin itseasiassa yökerhosta vielä silloisen työkaverini (aina näitä työtoverisekoiluja) kanssa jatkoille ja heräsin aamulla työkaverini kaverin kainalosta (näin siinä käy kun ei ole tyttöporukka vahtimassa…)

En siis ollut alunperin lähtenyt yksin, enkä siksi ollut baarissakaan avoimesti yksin; selitin ihmisille joko iltani kulun tai sitten väitin ’etsiväni ystäviäni’ kävellessäni ympäri baaria. Jos oikeasti lähtisin klubille yksin, tällaisen peitetarinan kehittäminen tuntuisi turvallisemmalta vaihtoehdolta kuin olla rehellisesti yksin; ihan vaan sanoisin, että ’kaverit on tuolla jossain’ tai ’kaverit lähtivät jo’. Tällöin ei tarvitsisi huolehtia toisen ihmisen reaktiosta, millaisena ihmisenä hän minut näkee, jos paljastan tulleeni yksin. Ensivaikutelman voi kuitenkin tehdä vain kerran – ei se vaikutelma tosin koostu pelkästään siitä, kenen kanssa olet baariin tullut – varmaan luonteellasikin on jotain sijaa positiivisen vaikutelman luomiseksi.

Siispä – jos lähtisin yksin baariin, niin minne menisin Helsingissä? Jos haluaisin yökerhoon, valitsisin jonkin sokkeloisen vaihtoehdon, jossa ei voi vain nakottaa paikoillaan ja näe kaikkia muita baarissa olevia yhdeltäistumalta. Tällaisia vaihtoehtoja olisi ehkäpä Kalle ja Mummotunneli – miksei Apollokin, jos se ei olisi niin valoisa!? Jos lähtisin yksin pubiin, menisin paikkaan, jossa pöydät ei ole loossimaisesti eroteltuina intiimiksi kokonaisuuksiksi – vaan mieluummin korkeita jakkaroita lähekkäin, niin ettei ole mahdollisuutta eristäytyä muista omaan sohvanurkkaukseen. Esimerkiksi Kampin Teerenpelissä on hyvää tilaa norkoilla tiskin edessä. Tai sitten voisi hakeutua katsomaan niitä pelejä esimerkiksi Henry’s pubiin tai O’Learysiin. Ölhus ja Wäinö voisi myöskin olla aika hyviä vaihtoehtoja. Eikai sillä ole mitään merkitystä, missä Helsingin baareissa muut ’yksinäiset’ käyvät – vaikka lähtisitkin yksin radalle, voithan silti varasta itsellesi seuraa jostain isommasta porukasta – tai napata vaikka koko seurueen.

t. Pauliina

Mainokset

Sisu.

Minähän tykkään lukea – lukutahti ei usein päätä huimaa ja kirjastolainoja saa palautella ja uudelleenvarata – mutta tykkään yhtäkaikki. Luen dekkareita ja roskarompsujakin. Niiden sijaan nostan blogissani esiin näitä toisenlaisia lukukokemuksia; kirjoja, jotka ovat herättäneet ajatuksia ja auttaneet elämässä etenpäin. Aika paljon oon hehkuttanut Paulo Coelhoa, mutta tällä kertaa oon lukenut jotain ihan muuta: Sisu. Tarinoita itsensä ylittämisestä ja hyvän tekemisestä on ehdottomasti kirja, jota suosittelen kenen tahansa syyslukemistoon.

4765Ennen kuin aloin kirjottamaan tätä postausta, oli ihan Googlattava, että mitä ne tunteet on. Tunteet ovat kehon ja mielen tapahtumia – ne ovat kokemuksina yksilöllisiä, eikä niitä sen vuoksi voi asettaa asteikolle – kenen suru on suurin – tai sanoa, mikä tunne missäkin tilanteessa on oikein tai väärin. ’Tunteet vain ovat’, ja tunnetilojen ’ollessa’ pitkään niistä aletaan puhua mielialoina. Tunne voi olla reaktio ympäristön tapahtumaan – tai tunne voi olla seurausta jostain ihan muusta. Tunteiden yhteydessä puhutaankin aflektiivisista luonteenpiirteistä – toisin sanoen – meillä ihmisillä on taipumuksia ajatella ja tuntea tietyllä tavalla, esim. jollakulla meistä on taipumusta tuntea kateutta tilanteessa, jossa joku muu olisi vain aidosti onnellinen toisen ihmisen puolesta.

Sisu-kirja pitää sisällään lyhyehköjä tositarinoita erilaisten ihmisten elämästä – joihinkin elämänkertomuksiin liittyy todella Hard core -vastoinkäyminen, ja jokaisessa tekstissä kuuluu kertojan oma ääni. Kirjan hienous ei piile siinä, että mieleni olisi keventynyt lukiessani ’kuinka paljon huonommin’ jollakulla toisella menee. Kuten sanottu: tunteet – ja elämän ylä- ja alamäet – eivät ole vertailtavissa. Kaikki se on suhteellista. Juuri poikaystävästään eronnutta tyttöä ei lohduta kommentti: ’Sentään et ole neliraajahalvaantunut’. Ajan kuluessa nämäkin asiat asettuvat taas perspektiiviin – tyttökin muistaa taas arvostaa sitä, mikä elämässä on hyvin – mutta lohdutuksena tällainen on aika kaukaa haettua. Paskalta se erokin tuntuu. Ja siinä hetkessä se onkin ainut asia, mikä tuntuu.

Sen sijaan Sisu on huippukirja siksi, että tarinankertojilla on mieletön taito käsitellä tunteitaan – he tietävät, että ajattelutavat itsessään luovat tunteita. He vastaanottavat tunteensa ja pääsevät niiden herraksi. Kirjan kertojat ovat ihmisiä, jotka päättävät itse, kuinka he haluavat tuntea – kuinka he ottavat elämänsä ylä- ja alamäet.

Jos täysin liikuntakyvytön Kati – nainen, joka ’puhuu’ silmiään räpäyttämällä – löytää rakkauden, ei voi kuin todeta, että minun – ja monen muun naisen – tunne omasta riittämättömyydestä on aika pitkälti ’itseaiheutettu’ tunne ja ajattelumalli – pikemminkin oma valinta kuin reaktio mihinkään varsinaiseen ympäristön tapahtumaan. Katikin olisi voinut valita tuntea katkeruutta – jäädä vellomaan ajatukseen siitä, mitä jos elämä olisikin mennyt toisin. Mutta olisko hän siten elänyt niin rikasta elämää kuin nyt elää?

Kati on oivaltanut jotain oleellista; elämä on just niin onnellista ja palkitsevaa kuin sinä, minä ja me itse elämästämme tehdään. Tunteita ei pidä torjua – ihmissuhteisiinkin saa pettyä – kunhan siihen tunteeseen ei jää vellomaan. Kukaan muu kuin sinä itse ei laita sun päähäs riittämättömyyden tunnetta jonkin fyysisen rajotteen vuoksi. Eikä kukaan muu saa mua synkkiin ikisinkkuajatuksiin kuin minä itse. Ikäviä ihmisiä on tietysti aina olemassa – kyllä mullekin on monesti sanottu, ettei mua voi edes kuvitella parisuhteeseen – mutta siitä huolimatta me usein itse lietsomme itsemme tuntemaan asioita. Lietsomisen sijaan voimme varmasti yhtälailla oppia käsittelemään tunteita ja päästämään niistä irti hyvissä ajoin.

’Tunteet vaan ovat’ – niitä tulee ja menee – mutta elämästä voi tehdä kepeämpää ja onnellisempaa, kun tunnistaa omat tapansa vastaanottaa asioita, tuntea ja ajatella. Mikäli siellä on tapoja, jotka ei miellytä niin opetellaan päästämään niistä irti. En ainakaan tykkää enää yhtään tästä ’syysmasiksesta’, enkä näe sille mitään syytä – oon vaan jymähtänyt katsomaan maailmaa negatiivisuuslasien läpi. Ja vaikka mun syysmasikselle olisikin jokin ’syy’, niin what the fuck – ei ne tunteet vaan ’tule ja mene’ – kyllä mulla olis siinäkin tilanteessa valtaa vaikuttaa omaan olooni. Vaikka elämä heittäiskin polullesi pari paskakikkaretta, se oot sinä, joka päättää, kaivatko siitä kikkareesta esiin sormuksen vai jäätkö hieromaan naamaas siihen.

Siispä HUSpois syysmasis – nyt heti. Harmi vaan, että Chisun Jos menet pois -veto on niin pysäyttävä biisi. Ehkä masistelen sen tahtiin vielä kerran. Tai pari.

Ps. Katilla on muuten oma blogikin, ja se löytyy täältä.

t. Pauliina

Tinder analysoi sun (ihanne)mätsit

Tinder on viimeaikoina upgreidannut palvelua mm. lisäämällä ryhmä-toiminnon; ulos lähtiessä voi nyt luoda ryhmän niiden kaveriporukan tyyppien kesken, jotka Tinderiä käyttävät. Kuuluessasi tällaiseen ryhmään voit siis selata sekä yksittäisiä käyttäjiä että muita sinkkuryhmiä, jotka ovat lähdössä partydippadaa – ja mahdollisesti yhdistää jopa voimat toisen sinkkuryhmän kanssa – joko etkoilla tai baarissa.

Voisinpa sanoa kokeilleeni toimintoa – se vaikuttaa juuri hauskalta tavalta kutsua miehiä meidän usein niin naisvaltaisiin paardeihin – vaan oma Tinderini ilmoittaa aina: ’Lähdössä ulos illalla? Sinun on oltava menossa ulos, jotta voisit muodostaa osumia muiden tänään liikkeellä olevin kaveriryhmien kanssa.’

Suurin osa kavereistani tosiaankin seurustelee, joten vaikka kävisimmekin tiuhaan ulkona, en saa heistä ryhmäapua Tinderiin – moneen muuhun tilanteeseen kylläkin. On minulla kaikenkaikkiaan 3 hyvää tyttökaveria, jotka ovat enemmän tai vähemmän sinkkuja (ainakin he vielä omistavat Tinder-tilin). Jostain syystä yritettyämme muodostaa ryhmää Tinderini ei kuitenkaan ’löydä’ heitä – eikä minun siis ole mahdollista käyttää tyttökavereitani syöttinä.

Olisi mielenkiintoista tietää, millaiseen algoritmiin nämä kaveriryhmäehdotukset perustuvat; aitojen sinkkuystävieni sijaan Tinder ehdottaa ryhmiini aivan ihmeellisiä Facebook-kavereita: on ex-pomoa, nykyistä pomoa ja Fb-kavereita, joiden kanssa olen häthätää jutellut. Näidenkö kanssa lähtisin Tinder-metsälle?! Nykyinen pomoni nyt ainakin on parisuhteessa – miksi hän on listoillani, kun taas nämä 3 hyvää sinkkukaveriani eivät ole?!

Tinderiin on tulossa myös uusi päivitys – toivottavasti tässä (linkki) on pidemmälle mietityt algoritmit käytössä. Sovellus alkaa nimittäin analysoida swaippauksia ja asettaa sen perusteella juuri tietyn kuvan sinusta ensimmäiseksi tietyn käyttäjän kohdalla. Toisin sanoen – swaippaaja näkee sinusta ensimmäisenä kuvan, josta hän todennäköisimmin kiinnostuu – ja päinvastoin. Tarkoituksena on lisätä mätsimäärää – ikäänkuin tämä mätsien puute olisi ongelma. Mielestäni Tinder jo itsessään on kovin tehokas deittiratkaisu – ja oma ongelmani on pikemminkin siinä, etten keskity mätseistäni yhteenkään.

Tämän uuden päivityksen myötä kuvani sijaan minusta näkyy miehille varmaan vain tuollainen kasvoton ’Anonymous’-kuva. Tai sitten Tinder kaivelee Facebook-kansioideni syövereistä jonkin nolon opiskeluaikaisen otoksen. Jälkimmäinen lienee mahdotonta / luvatonta, mutta kyllähän tämäkin pysäytti miettimään, kuinka paljon Tinder (muiden sovellusten joukossa) tietää minusta; nyt he pystyvät ilmeisesti swaippausteni perusteella määrittelemään miesihanteeni ja esittelevät tämän jälkeen jokaisen tarjollaolevan juntin ja maahisen edullisimmassa mahdollisessa valossa.

…Ja sitten on vielä toiminto, jolla pystyy suosittelemaan käyttäjää toiselle?! Onko joku tosiaan ennen vasemmalle swaippaamista suositellut jotakuta – pelkkien kuvien perusteella – ystävälleen? Ois se kyllä aika söpöä – meinaan, jos tapaisin prinssini niin, että sen kaveri kokis mut just tälle tyypille sopivana emäntänä ja suosittelis mun profiilia.

creepy_tinder_profileTein silloin aikanaan listan Miesten turn off Tinder-profiileista. Voisin harkita sen päivittämistä – tulee nimittäin päivittäin vastaan mitä mielenkiintoisempia profiileja. Jos ei kuvilla onnistuta ampumaan itseä jalkaan, niin esittelyteksteillä viimeistään. Alla esimakua tämän illan saldosta:

 

  • ’Follower of Jesus.’
  • ’Fiksu ja rauhallinen introvertti, joka rakastaa eläimiä.’ (Introvertit jo sellaisenaan ovat pikkasen pelottavia, mutta täytyykö siihen samaan virkkeeseen ympätä eläinten rakastaminen? Kyllä minäkin tykkään eläimistä, mutta toi kuulostaa vaan creepyltä.)
  • ’23vuotias jäbä helsingistä ketä omistaa myös koiran.’ (Niin siis – kenellä on koira? En ymmärrä.)

t. Pauliina

Miehet on arsesta ja naiset *nuksesta?

difference-betweemn-women-and-men_men-are-like-bluetooth-women-are-like-wifi-memeUseinhan sanotaan, että miehet on marsista, ja naiset venuksesta (täytyis lukea se kirja!) viitattaessa niihin eroavaisuuksiin, joita sukupuolten välillä on. Satuin salilla salakuulemaan jokusen miesporukoissa käydyn keskustelun, ja tulipahan mieleeni, kuinka hyvin nää kolme sananvaihtoa ois sopinut myös naisten suuhun:

  1. Kaksi n. 16-vuotiasta poikaa tekee vuoronperään hauiskääntöä toisen avautuessa parisuhteestaan – ensin hieman varoen, ettei ulkopuoliset kuulisi, mutta lopulta purkaen sydäntään ihan avoimesti, muista kuulijoista välittämättä: ”En mä jaksa enää tällästä Sonjan kanssa. Mä oon alusta asti ollu tässä parisuhteessa se, joka on välittäny enemmän ja halunnu olla toisen kanssa.”
  2. Vaihtaessani liikettä päädyn parin miehen viereen, jotka vetävät leukoja keskustellen tauoilla keittiökaakeleista; siitä, kuinka innoissaan toinen mies on pariskunnan vasta hankkimista uusista kaakeleista ja pöytätasoista – toisen miehen hehkuttaessa heidän nykyisiä puupintojaan. Kun keittiön pinnat on läpikäyty, keskustelu siirtyy vessan kaakeleihin ja niin siirryn minäkin…
  3. …erään opiskelijaporukan luokse. He juttelevat – mistäs muustakaan kuin – juhlimisesta. Kyseessä ilmeisesti hieman vanhemmat tieteenharjoittajat, sillä miehet puhuvat siitä, miten rankkaa on valvoa, miten pahoja krapuloita nykyään tulee, ja miten rankkaa niitä on viettää yksinään sängyssä – kun ei sieltä baarista kuitenkaan kukaan lähde mukaan.

difference-between-women-and-men_how-women-see-yoga-how-men-see-yogaNiin – onhan miehet ja naiset erilaisia – ja kuitenkin niin samanlaisia. Ehkä lähetämme (ja vastaanotamme) viestejä keskustellessa hieman eri tavoin tai huomiomme kiinnittyy ympäristössä eri asioihin – ja samanaikaisesti samat asiat ilahduttavat meitä, painimme samankaltaisten huolien kanssa ja kaipaamme elämäämme yhtälailla turvaa, jonka voi tuoda vain toinen ihminen siinä vieressä.

Sorrun usein pitämään miehiä hieman tunteettomina ja jotenkin erilaisina itseeni verrattaessa. Tämä johtunee siitä, ettei omassa elämässä ole ollut yhtäkään tälläistä putkiaivoista junttia todistamassa yleistyksiäni vääräksi.

Tällaiset hetket – päästessäni kuulemaan milloin kenenkin miespuolisen ihmisen aivoituksia tai näkemään, kuinka ystävieni parisuhteissa asiat miesten kanssa oikeasti menevät – ovat tarpellisia muistutuksia kaltaiselleni sinkulle siitä, että aika samanlaisia tässä ollaan  – ei niitä miehiä tule nähdä pelottavan erilaisina eikä näin ollen parisuhde – sen muodostuminen ja ylläpito – ehkä olekaan niin suuri mysteeri kuin toisinaan erehdyn ajattelemaan. Kestävissä parisuhteissa on – intohimon lisäksi – kyse myös ystävyydestä, rakkaudesta ja toveruudesta – ja sellaisten asioiden ylläpidosta voi oppia missä ihmissuhteessa hyvänsä.

Kai minäkin siis osaan olla tyttöystävä, kun sen aika tulee?

t. Pauliina