For latebloomers

Vaikka tuskin yksikään 15-vuotias tyttö tai poika päätyy blogiini lukemaan helsinkiläisen
sinkkutädin höpinöitä, olen pitkään suunnitellut jakavani täällä latebloomer-tarinani. Vaikkei kannustuspuheeni päätyisikään inspiroimaan samankaltaista ugly-duckling-transformaatiota läpikäyvän nuoren silmiin, voi se kuitenkin olla jollekulle teistä kertomus, johon samaistua.

handsome-guy-late-bloomer-memeLeffateollisuus ja jenkkisarjat ovat täynnä tällaisia muodonmuutoksia; koulun suurimmasta nörtistä meikataan juonen edetessä tanssiaisten kuningatar ja baseball-kapteenin tyttöystävä. Kaikki meistä ei tietenkään tavoittele sellaista barbie-elämää, ja jokaisella meistä on omat toiveemme, miten ja millaisena haluamme elämämme elää. En siis todellakaan sano, että kaikkien tulisi haluta sellaista ’muutosta’ kuin minä tein, mutta tässä se nyt tulee…

Olen aina ollut koulunörtti, hikari, hikke, hikipinko… Yläasteella muiden kiskoessa röökiä ja kaljaa S-marketin kulmalla, minä istuin kotona lukemassa Tuija Lehtistä ja unelmoimassa samanlaisesta elämästä (tai elämästä ylipäätään) kuin kirjan päähenkilöillä oli. En ollut ylipainoinen, mutta hieman pyöreä ja vartalotyyppini oli sellainen löysä – suklaapatukoiden, välipalapizzojen ja liikkumattomuuden seurauksena. Luokkalaisten tyttöjeni käyttäessä tiukkoja farkkuja, minulla oli yleensä löysät sammarit ja niittivyö, kuuntelin Marilyn Mansonia ja hammasrivistöäni koristi kauttaaltaan hammasraudat, ja meikkaamaankin opettelin vasta lukion ensimmäisellä luokalla. En kuitenkaan pitänyt itseäni rumana tai outona – minulla oli ystäviä, koin olevani hauskaa seuraa ja ihan tavallisen näköinen.

Miksi sitten halusin muutosta? En usko, että elämässä täytyy tehdä valintoja tiettyjen asioiden välillä; joko olla suosittu tai menestyä koulussa  – en halunnut luopua saamastani älykön leimasta, mutta halusin niin sanotusti kaiken: halusin olla mukana bileissä ja menoissa, sekä saada huomiota pojilta (sekä kaveritytöiltä), joista olin kiinnostunut. En kokenut eläväni täyttä potentiaaliani – vaan ikäänkuin hissuttelin taustalla.

Toiset yrittävät päästä eroon nörttileimasta, toiset aknesta tai ylipainosta – oli se sitten mitä tahansa, muutos vaatii tahdonvoimaa ja on usein varmaan suuremmalti henkinen kuin fyysinen taistelu. Toki äkkinäiselle ’muutokselle’ on ihan konkreettisia esteitä; aknea ei voi pelkällä tahdonvoimalla poistaa tai ylipainosta päästä eroon yhdessä viikonlopussa.

Sen lisäksi, että omaa tahdonvoimaa ja kärsivällisyyttä koetellaan, ympäristö vaikeuttaa muutosta; ystävät, perhe ja opettajat ovat tottuneet näkemään sinut tietynlaisena – ei luokan hiljaisin tyttö voi yhtenä päivänä alkaa laukoa mielipiteitään ääneen tai harmaa hiirulainen saa saapua kouluun tummassa meikissä ja korkokengissä tuulitakin sijaan. Meidän oletetaan olevan keskiviikkona samanlaisia kuin olimme tiistaina, minkä vuoksi niiden, jotka elävät kukkaanpuhkeamis-vaihetta, tulee hetkellisesti sietää oudoksuvia katseita ja kysymyksiä siitä, mitä nyt on tekeillä, miksi, ja miksi et ole, kuten ennen.

Elämässä on kuitenkin luonnollisia siirtymävaiheita, jolloin muutoksen ja suunnan vaihtaminen on helpompaa. Itse ryhdyin muutokseen juuri tällaisessa vaiheessa ja perusteluja tuskin tarvitsin; koin pysyväni sisältä ainakin samana – muutuin vain paremmaksi versioksi ja avasin itseni muulle maailmalle, kun taas aiemmin olin piilotellut sitä, kuka olin – elin kirjojen kautta – ja elin haaveillen: ’sitten kun minä olen aikuinen…’ – enkä oikeastaan edes uskonut, että haaveet voi elää todeksi.

Olin siis sopivan tyhmänrohkea, ja hakeuduin eri rippikouluun kuin ystäväni – pääsin tutustumaan niihin suosittuihin, ja onnekseni he tykkäsivät siitä ihmisestä, joka meikittömyyden ja ’outojen’ vaatteideni alla asui. Tämä ei ole merkittävä uutinen siksi, että he olisivat yhä sydänystäviäni, vaan siksi että heidän kauttaan sain varmistuksen: vaikken ole kuten he, minä kelpaan ja olen oikeastaan aika loistotyyppi.

Mitä sitten tapahtui on hieman mysteeri itsellenikin; en tarkkaan tiedä, mistä suunnasta koin niin kovaa painetta, että laihduttamiseni meinasi lipsahtaa syömishäiriön puolelle. Tukiverkostoni kuitenkin puuttui asiaan ajoissa ja elämä tasaantui; olin vihdoin eloisaa sosiaalista elämää nauttiva hikari. En kuitenkaan ollut valmis – vasta muuttaminen ulkopaikkakunnalle yliopisto-opintojen perässä mahdollisti täydellisen irtioton muiden ihmisten ennakko-oletuksista; uusilla tuttavuuksillani ei ollut mitään tietoa siitä, kuka olin ollut – yllättäen saatoinkin vaikuttaa kopealta partygirliltä niiden silmissä, jotka eivät tienneet analyyttisesta, ujosta ja epvarmasta minusta – siitä hikarista sisälläni.

Sittemmin elämä on löytänyt balanssin, minkä uskon näkyvän ulospäinkin. Saatan uusille ihmisille näyttäytyä naisena, jonka elämä on aina ollut helppoa – että olen aina kuulunut niihin suosittuihin ja hyväksyttyihin. Koen nuoruuden kipuilun kuitenkin aiheuttaneen parhaat ominaisuutenani – sen, että minuun aidosti tutustuessa oppii tuntemaan todella lempeän, oikeudenmukaisen, järkevän ja analyyttisen Pauliinan.

Mitä siis yritän sanoa? Vaikka nuorena olisi kuinka hukassa itsensä kanssa, sitten kun suunta selviää, meistä jokainen voi omalla tahdonvoimallaan ohjata elämäänsä haluamaansa suuntaan. Kipuilu ei välttämättä ole pahasta – kuvittelen, että tästä ’myöhäänherännäisyydestä’ on tietynlaista etua: sitä on joutunut todella rämpimään löytääkseen itsensä – kun taas ne, jotka menestyivät nuorena, ovat saattaneet jäädä kotipaikkakunnalleen ja saada lapsia – ikään kuin tyytyneet siihen elämään, joka heillä oli jo yläasteella; koska se oli aika kivaa. Minulle onkin monesti käynyt kuten niissä jenkkileffoissa – nuoruudenihastukseni ovat osoittaneet kiinnostusta nyt kun heillä on takana jo yksi avioero, pari muksua ja minä tunnun vasta puhjenneen kukkaan… Onnekseni he tekevät iskuyrityksensä nyt, kymmenen vuotta liian myöhään, jolloin se ei saa sydäntäni läpättämään – niin yhtään.

Mitä tulee meikkaamiseen, laihduttamiseen ja muotiin – en väitä niiden olevan tae hyväksynnästä. Minua nämä kuitenkin auttoivat siinä määrin, että opin kehoni kautta tuntemaan itseäni, sain varmuutta ja ymmärsin korostaa parhaita puoliani. Siitä huolimatta kuulen jatkuvasti eniten positiivisia kommentteja hymystäni – ja sitä ei kukaan voi itselleen feikata tai meikata. Kuitenkin hyvä itsetunto (tuli se sitten meikkien tai vaatteiden kautta) helpottaa elämänilon ja itsevarman hymyn löytymistä.

Kiusaajana ja kiusattuna oleminen on laittanut minut rämpimään löytääkseni itseni. Uskonkin, että me latebloomersit olemme luonteeltamme vahvoja, persoonallisia ja itsevarmoja. Mikä parasta, emme ole lapsena tottuneet siihen ajatukseen, että hallitsisimme maailmaa (tai yläastetta), minkä vuoksi latebloomersit ymmärtävät myös antaa toisille ihmisille tilaa loistaa, kunnioittavat erilaisuutta ja kohtelevat muita ihmisiä hyvin.

Summasummarum: Annetaan kaikkien kukkien kukkia vaan.

t. Pauliina

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s