Kun ei sanota

Mietitkö koskaan…

kun istut kotona pohtien, pitäiskö laittaa viestiä vai eikö pitäis, että mitä jos se toinen istuu samalla lailla omassa kodissaan pohtimassa? Mitä jos sekin kiertää ympäri huonetta tai makaa lattialla ja katsoo WhatsApp-keskusteluanne – näkee sun olevan ’paikalla’, eikä silti laita viestiä. Kumpikin miettii yhtä lailla tahoillaan, että toinen voisi tehdä aloitteen tällä kertaa.

Montakohan ihmissuhdetta omalla kohdallakin on hiipunut vain siksi, kun ei sanota – ei uskalleta? Siinä pohtiessaan sitä kuvittelee, ettei kukaan muu (koskaan) vietä viikonloppuiltaa samalla lailla yksin; se on varmasti radalla, kun sen elämä on niin fabulous – tyttöjä tulvii ovista ja ikkunoista. Entä jos ei olekaan näin? Entä jos se toinenkin katsoo Netflixiä ja vaan kaivelee varpaanvälejä kämppiksensä kanssa?

Mitä jääkään kokematta, kun ei laiteta sitä viimeistä viestiä: ’Nähdäänkö?’ tai ’Tykkään susta niin että halkeen’. Kukaties – ehkä sen jälkeen voitaisiin kaivella niitä varpaanvälejä yhdessä. Kerran ei ole mitään menetettävää – miksei siis pelata loppuun asti?

Miksi näitä pohdin..? Eräs minut vastikään  ’eksäänsä’ vaihtanut mies tuli vastaan uudella Tinder-profiilillaan. Vaikka miehet ovatkin näissä asioissa suorempia (päätellen´niistä yöllisistä  viesteistä, joita tulee kuukausien jälkeen yllättäviltäkin tahoilta), mieleeni ui kuitenkin ajatus siitä, yrittääkö tämaämies jotain sanatonta viestintää’ oon taas markkinoilla – vieläkö tykkäät musta?’.

No, enpä aio tykätä – tein sen heittäytymisen edelliskerralla seisoessani (henkisesti) alasti hänen edessään ja sain vain saavillisen kylmää vettä niskaani.mind-reader_reading-thoughts_meme

Sitäpaitsi, hänellä on puhelinnumeroni, joten tällaiset Tinder-pelleilyt voidaan hyvin jättää välistä – jos hällä jotain asiaa olisi, kai hänkin ymmärtäisi just speak up – minäkään en ole ajatustenlukija.

t. Pauliina

Entäs sit se flirttailu?

Jos sä seuraat mua tiiviisti katseella
Mä aattelen et mul on ruokaa naamassa
Jos sä katot liian pitkään
En tajuu mitään sitkään
Kun sä tuut siihen juttelee
Alan kiemurtelee
Ja keskustellessa
Kysyn missä on vessa…

Mainokset

Elefantin paino

Ellinoora – Elefantin paino

Silloin luulit et tää on The End
Mut ei ollut sun aika tulla osaksi virtaa
Päivä taittui eteenpäin, mut se takaraivoon jäi
Eikä me koskaan enää puhuttu siitä

Eihän leijonil oo kyynelkanavii
Kun heikkoudetkin on vahvuuksii
En mä kehtaa edes kysyä
Hei mikä on mut huomaan sun silmistä

Se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää
Eikä kukaan muu sitä nää

Kuten viimeviikkoisista teksteistä huomaa, on alkusyksy uitu jokseenkin syvissä vesissä – koitinkin saada itseeni virtaa käymällä hieman väkisin treffeillä. Deitit päättyivät yllättäen keskusteluun minusta ja odotuksistani. Ilmeisesti suurin pelkoni on käymässä toteen, ja onnistuin heti ensitreffeillä kuulostamaan katkeralta vanhalta piialta, joka tietää jo ennen deittejä tulevansa pettymään. Vaikka deittini yllätti kysymyksillään minut ns. housut kintuissa, koitin vakuuttaa miehen siitä, että oikeasti menen treffeille avoimin mielin; tapaamani miehet voivat yllättää minut vain positiivisesti – argumentti, jolla lähinnä vedin lopullisesti maton jalkojeni alta. Niinpä treffikumppanini jäi siihen uskoon, että dumaan miehet mielessäni jo ennen tapaamista.

Ja hän lienee osittain oikeassa – valitettavasti. Lähdin treffeille pakonomaisesti – päästäkseni takaisin satulaan, ja jos yleensä suhtaudunkin uusiin tuttavuuksiin avoimin mielin, taidan juuri nyt olla liian väsynyt sellaiseen tsemppiponnistukseen.

Viimeisen 1,5 vuoden sisään on mahtunut enemmän suuria ihastumisia kuin edeltäviin ’aikuisvuosiini’ yhteensä. Yksikään näistä hullaantumisista ei ole kehittynyt parisuhteeksi, minkä vuoksi jupinani vastoinkäymisistä voi jonkun korvaan kuulostaa turhalta; enhän ole edes eronnut kertaakaan. Minä kuitenkin uskon, että elämän töyssyt ovat juuri niin suuria, kuinka ihminen itse ne kokee; kukaan ulkopuolinen ei näe kannattelemaasi elefanttia, eikä varmasti kykene määrittelemään sen painoa.

Jos ei minulla olekaan ollut rakkauselämässäni niitä suuria töyssyjä – pettämisiä ja eroja – saattavat pienemmät pettymykseni tuntua elefantilta minulle. Elefantin kokoinen paha mieli voi nimittäin muodostua myös useasta pienestä töyssystä; ei sekään hyvältä tunnu, kun joutuu aina luopumaan toisesta ihmisestä kaiken ollessa vielä vaaleanpunaista hattaraa – silloin, kun ei ole negatiivista sanottavaa, vaan hän on mielessäsi Se oikea – täydellinen mies lukuunottamatta sitä, ettei halua olla sinun kanssasi.

Vaikka en jaa blogissani täydellistä omaelämänkertaa, olen hieman yllättynyt, etten ole saanut osakseni: ’et tiedä vastoinkäymisistä mitään’ -kommentteja. Päällimmäisenä mielessäni olevat – ja tänne jakoon päätyvät – pettymykset  eivät liene mitään massiivista muiden silmissä. Jopa minua itseäni säälittää toisinaan, kuinka ikäiseni nainen voi ampaista to the moon and back, crash and burn parin viikon sykleissä.

Yhtäkaikki pettymykseni miesten suhteen ovat kuitenkin olleet suurehkoja vastoinkäymisiä minulle; minulle, jolla on (kuten kaikilla meistä) ’hylkäämiskokemuksia’ myös aiemmasta elämästäni, kuten ystävä- ja perhesuhteissa. Jokainen ihminen on omanlaisensa kompleksinen kokonaisuus; jokaiselle meistä muodostuu erilaisia pelkoja ja epävarmuutta omien töyssyjemme pohjalta – toinen kasvaa alkoholistiperheessä ja toisen merkittävin ystävyyssuhde päättyy yllättäen. Jokaisella on omat vastoinkäymisensä ja niiden synnyttämänä uniikki painolasti, elefantti, kannetavanaan. Samakin töyssy voi tuntua erikokoiselta eri ihmisille, ja toisen voi olla helpompi selvitä tietyntyyppisistä töyssyistä kuin toisen – yhtäkaikki ne tekevät kunkin meistä hieman epävarmemmaksi miesten, rakkauden ja ihmissuhteiden pysyvyyden suhteen. Ne saavat meidät jarruttelemaan uusien ihmisten – ja elämän – kanssa.

Töyssyjen aiheuttajaa ja kokoa merkittävämpää onkin se, kuinka pian nämä töyssyt muuttuvat voimavaraksi eivätkä värjää tulevaa katkeralla sävyllään. Päästäkseni eroon i-like-my-coffee-how-i-like-myself-dark-bitter-and-too-hot-for-you_cynical-dating-meme(mahdollisesti) orastavasta katkeruudesta ajattelin, että on hyvä aloittaa myöntämällä ja sallimalla alakulo: musta tuntuu nyt hieman pahalta – mun on vaikea luottaa muihin ja siihen, että kelpaan.

Koitan sallia nää tunteet itselleni ja muistan, että alakulon tunteesta huolimatta, en silti ole alakuloinen ihminen – tämä on pelkkä ohimenevä tunne. Vaikkei elefanttini oo muiden silmiin ehkä niin merkittävä, mulle se on silti olemassa – ja loppujen lopuksi kukaan – edes minä – ei ymmärrä, kuinka painava mun elefantti kokonaisuudessaan onkaan.

t. Pauliina

Milloin oon ollut liian kauan yksin?

Viikonloppusaunassa tätini mainitsi olevansa huolissaan veljestäni, joka – minun ajatusteni mukaan lähestyy 34. ikävuotta ja tätini sanojen mukaan lähestyy ikää, jolloin vakavan parisuhteen muodostaminen on jo haastavaa. Ilmeisesti on olemassa tällainen ikä, jonka jälkeen on vaikeampaa päästää ketään omaan, hyvin rullaavaan sinkkuarkeen. Minä en jaksa uskoa, että veljelleni olisi käymässä näin – tai ylipäätään, että olisi tiettyä ikää, jolloin sinkkuvuosia on takana niin monta, että elämän jakaminen toisen ihmisen kanssa ei vaan enää luonnistu – ikä, jonka jälkeen ikisinkkuus on taattu. Ihan jo ihmistyypeissä on eroja: jotkut voivat ’rutinoitua’ – ja nauttia siitä – jo parikymppisenä, kun taas toiset ovat koko elämänsä flexiibilimpää ihmistyyppiä.

Pohdin aiemmin täällä sitä, kuinka tärkeää on nauttia yksinolosta, omasta elämästä ja itsestään, jotta on jotain annettavaa parisuhteeseen. En sinänsä oo ollut huolissani sinkkuvuosieni karttumisesta ja itsenäisten rutiinien muodostamisesta, mutta on se tietysti joskus käväissyt mielessä: joko nautin yksinolosta liikaa? Miten hyvältä tuntuukaan lähteä toimistolta iltakahdeksalta kirpeään syysilmaan – tuntea tekevänsä työssä jotain merkityksellistä – ilman että kukaan odottelee kotona. Miten hyvältä tuntuu viettää aikaa ystävien kanssa, jotka tajuavat minua paremmin kuin minä itse. Miten virkistävää on tehdä äkkinäisiä päätöksiä ja lähteäkin viikonlopuksi toiselle puolen Suomea – ilman että kukaan pahoittaa siitä mielensä. Tai ylipäätään selvitä läpi jokaisesta päivästä ilman ainoatakaan kinaa teepusseista tai muusta merkityksettömästä.

Voiko elämästä tulla liian mielekästä ilman miestä ja voiko rutiineista löytyä riittävästi merkitystä ilman parisuhdetta? 

Samaan aikaan tällaiset pelot ’liiallisesta itsenäistymisestä’ tuntuvat täysin turhilta; elämä on niiiiin tasapaksua ilman sitä mielitiettyä – etenkin kun katselee ympärillä olevien läheisten onnea. Onhan se toki mukavaa, että leipoessani brownieita, saan todellakin syödä koko pellillisen yksin. Toisaalta yksin saan myöskin kantaa kotiin verkkokaupasta tilaamani TV:n, yksin saan loikoa sohvalla ja kääriä kädet itseni ympärille ja itse joudun myöskin soittamaan ambulanssin, mikäli kotona sattuu haaveri.

En koe olevani läheskään niin syvällä sinkkuudessa, etten oppisi muodostamaan yhteistä elämää jonkun toisen kanssa. Toistaiseksi tämä pitkä yksinolo on vaan aiheuttanut järkyttävän läheisyydenkaipuun. Tätä ei varmaan pitäisi paljastaa – rohkaisee vielä miehiä ’vonkaamaan’ ensitreffeillä – mutta ainakin allekirjoittaneella on jatkuvaa taistelu sen kanssa, etten mene ensitreffeillä sänkyyn; tai etten koita saada edes haleja ja silittelyä. Ainoa keino pysyä vahvana on sopia ensimmäiset treffit – ja toiset ja kolmannet – julkiselle paikalle.

Sinkkuelämässä – kuten muussakin elämässä – tuntuu olevan vaikeinta se, kuinka tulla vahvaksi ja pysyä silti pehmeänä. Toisaalta tulisi järjestää oma elämä mielekkääksi, ja toisaalta sinkkuelämä ei saisi olla liian nautinnollista, jotta rutiinit vielä joustavat, ja parisuhteelle löytyy sijaa. Sinkkujen tulisi elää yksin, vailla läheisyyttä, ja tehdä se hymyssäsuin ja katkeroitumatta. Ja kun lopulta tapaa mukavan tyypin, ei vieläkään saa heittäytyä (epätoivoisenoloisena) miehen syliin – vaan jaksaa sen sijaan steppailla niiden askelmerkkien mukaan, mitä orastavalle parisuhteelle on asetettu.

76c7cd0fc3ff2e39620c0687af7234b5Minkäänlainen ’romahtaminen’, lannistuminen tai kyynistyminen ei tunnu olevan vaihtoehto. Jos tyrskit itkua villasukat jalassa, kukaan ei halaa sinua ja sano: ’You sexy damn thing’ , kuten poikaystävä tekisi (ainakin jenkkileffoissa). Sen sijaan, sinun on nieltävä itkus, loihdittava hymy takasin huulilles, lähdettävä baanalle ja uskottava, että: ’Tää on SE ilta’, mikäli mielit koskaan tavata ketään.

Voimaa syksyyn, siskot – remember to stay fabulous!

t. Pauliina

Alkuviikon tunnelmia

Yhteen ilmeeseen…

mzizzyn

…kiteytyy jokunenkin alkuviikon tunnetila.

Se tunne, kun:

  • …vielä maanataina duunin vessassa pissan pistävä, alkoholinen haju tuo mielees lauantai-illan juhlinnat.
  • …unohdat nanosekunnissa tilannees just nettikaupasta vaatteita ja puhelimen sanoessa ’plim’ kuvittelet vastaanottanees jotain paljon tilausvahvistusta mielenkiintosempaa.
  • …oot salilla samaan aikaan kahden vanhan Tinder-deittis kanssa.
  • …ja kumpikin niistä väistää yritykses moikata.
  • …Tinder lagaa ja näyttää hetken aikaa kadottaneen kaikki mätsis.
  • …muistat, ettei ykskään niistä  mätseistä itseasiassa ees jutellut sulle.
  • …yrität sopia tyttöjeniltaa, ja frendit päivittelee, miten lähes jokaiselle loppuvuoden viikonlopulle on jo menoa.
  • …ystäväs, joka on mennyt vasta kuukaus sitten naimisiin, ilmottaa että sillä on suuria juhlanaiheita ilmoitettavana.

Hassunhauskaa viikon jatkoa!

t. Pauliina