Vappu – pakko ottaa?

Sieltä se vaan puksuttaa: vappu – tänäkin viikonloppuna löytyy syy juhlia. Juhla kuin juhla, kaltaiseni sinkun kannattaa osallistua: valtavia ihmismassoja liikkeellä, tuttavaporukat sekoittuvat, niin miehet kuin naiset ovat puheliaalla tuulella ja kontaktia saa helposti tuntemattomiinkin tyyppeihin.

Seurustelevat ystäväni ovat kuitenkin vakuuttuneita siitä, että meidän tulisi viettää vappua omalla porukallamme brunssaillen – siis koko viikonloppu kotibileissä. Sen tiedän, että meidän porukassamme ei ole minulle mitään (siinä mielessä) varteenotettavaa – liekö jotain tekemistä sillä, että kaikki miespuoliset osallistujat ovat ystävieni poikaystäviä.

En kuitenkaan suostu siihen, että ainut kontaktini potentiaalisiin vappuheiloihin olisi se lyhkänen hetki, kun kiskon nenäpunaisena ilolientä ulliksella ennen siirtymistä takaisin ystävieni kämpille. Kokoankin nyt meistä muutamasta sinkkunaisesta iskuryhmää, joka irtautuu ajanhetkellä X kotibileistämme Helsingin yöhön.

Tapahtumissahan löytyisi aina We Love Helsingin vapputansseista Banksin vappuaaton bileisiin. Ajateltiin tällä kertaa jättää kuitenkin liput ostamatta ja valita baari illan fiiliksen mukaan – kuten tavallisinakin lauantai-iltoina (ja varmaankin valita uusi baari todettuamme jonon sinne ykkösvaihtoehtoon olevan hiton pitkä).

Vaikka sää olisi kehno, niin nyt liikkeelle te muutkin sinkut! Jos dokaaminen ei inspaa (juhlakansa on tosin huomattavasti siedettävämpää pienessä myötätuulessa), niin selvinpäin sitten – pääasia, ettette jää kotisohvalle möllöttämään. Ja miksi – no, syitähän Partick-Starts-Hearing-Voices-Everytime-Its-Time-To-Party-With-Spongebobriittää! Eräs ystäväni vastikään erosi poikkiksestaan, jonka oli tavannut vuosia takaperin juuri vapputansseissa. Jaa, mikä tämän tarinan opetus sitten on? Ainakin tarina vahvistaa sen, että vappuna voi tehdä vääriä valintoja siinä missä tavallisenakin viikonloppuna. Tyhjiä arpoja on suuremmassa väkijoukossa normaalia enemmän…

mutta niin on oltava niitä timanttejakin.

Täällä muuten juttua siitä, kuinka allekirjoittaneen edellinen vappu meni. Ja täällä tarinan jatko…ehheh… Oon myös viime vuonna listannut vinkit vappuheilan metsästykseen; toiveikkaana samoilla vinkeillä tähän vuoteen, vaikka laihanlaiseksi jäi saalis viime kerrallakin! 😀

t. Pauliina

Mainokset

Kuka lähtis hipsuttaan?

En tiedä, pitäiskö tästä olla jotenkin nolostunut, mutta oon aivan totaalisen koukussa Temptation Island Suomi 2:een. Syyttää tästä voi vaan Ruutuplussaa ja yhtä sateista sunnuntaita – ekaa tuotantokauttahan en edes seurannut.

Ohjelman juontaja, Sami Kuronen, saa paikoitellen katsojan kiusaantumaan suorasukaisuudellaan. Toisaalta hän on juuri niitä sarjan harvinaisia järjenääniä, joka heittää saaren asukeille ne kommentit, joita itse huudat ääneen kotisohvallasi.

Viimeisimmän jakson jälkeen jäin taas hämilleni; onko varatuille niin vaikeaa olla ilman läheisyyttä. Tällaisena sinkkuna en ole tottunut säännölliseen läheisyyteen – saati sitten seksiin. Toisinaan tuntuu nimenomaan siltä, että on elänyt liian pitkään (läheisyyden) puutteessa ja sekoaminen on jo lähellä. Toisinaan taas ajattelen, että puutteessa eläminen on helpompaa, mitä pidempään siihen on totutellut. Välillä meinaan tosin räjähtää yksinäisyyteeni, ja silloin harkitsen seksideittien järjestämistä. Taisin juuri törmätä tähän mieheen Tinderissä, ja nyt on sellainen tilanne elämässä, että todella mietin, kumpaa painaa (häntä vai ruksia).

Viettelysten saarta en ole kokenut. Kaltaiseni maallikko voi verrata sitä vaikkapa leirikoulu-kontekstiin; kun ollaan 24/7 hyvällä porukalla ja koetaan yhdessä ainutlaatuisia elämyksiä, ihastumisia syntyy varmaan nopeasti. En tarkoita, että ihastuminen antaisi luvan käyttäytyä kuin aasi, mutta mikäli need a hug and intimacyaasimainen käytös selitettäisiin yllättäen syttyneillä tunteilla, ymmärtäisin lipsumista paremmin. Sen sijaan Viettelysten saaren varatut kertovat päätyneensä  vieraaseen sänkyyn (vaikka sitten vaan hipsuttamaan) sen vuoksi, että ovat niin tottuneita läheisyyteen – siihen että vieressä on joku halittavana. Onko se tosiaan niin mahdotonta parisuhteeseen tottuneille olla pari viikkoa ilman uninallea? Vai onko perusteena kuitenkin toiseen naiseen/mieheen ihastuminen, mutta sitä ei vaan uskalleta mainita ääneen? Ehkä pettäminen on tehty saarella liian vaikeaksi vastustaa; känni päällä, paljon aloitteellisia naisia ja arjesta poikkeava ympäristö – vaan eikö sillä silti pitäisi olla väliä, kuka siinä vieressä köllöttelee? Meinaan, jos on niin rakastunut kumppaniinsa, niin eikai sitä halua nukkua sellaisen naisen vieressä, kenet olet tuntenut vain pari päivää, jos se on vaarassa pilata oikean ihmissuhteesi. Ei niissä parisuhteissa taida todellakaan olla asiat hyvin, kun tuonne lähtevät hölmöilemään.

😀 Kuulostan katkeralta… Toivottavasti elän itse joskus samassa tilanteessa: oon saanut niin paljon läheisyyttä, että mieheni ollessa viikonloppureissulla, minun on pakko hakea baarista joku satunnainen mies yhteistä petiämme lämmittämään.

t. Pauliina

’Mä en halua kuulla susta enää ikinä!’

Oon reilu. Jos haluan tapaamastani Tinder-miehestä eroon, teen sen hänelle selväksi – yleensä viesteillä – mutta toisinaan rohkenen dumppaamaan myös kasvotusten. En ole niitä, jotka vain jättäävät vastaamatta ja katoavat – revin romanssilta siivet iha huolella. Vaikka sanon asian suoraan, osaan tehdä hylkäämisen todella lempeästi. Miehet reagoivat yllättävään vapauteensa eri tavoin – kokosin kokemuksiani huvin vuoksi:

  1. Ei ymmärrä. Mm. Laastari tuntuu edustavan tätä miestyyppiä; hän pyytää pääsiäisenä munajahtiin, kehuu baarin kaunimmaksi naiseksi (arvatkaa vaan olinko) ja toivottelee Whatsapissa hyvää ystävänpäivää aivan kuin en olisi koskaan dumpannutkaan häntä. Tylsistymisen partaalla harkitsen itsekin laittavani hänelle viestiä, mutta tiedän ettei kannata härnätä näitä miehiä. Laastari jaksaa aloittaa keskustelun yhä uudestaan ja uudestaan, vaikka kuinka kuolletan sen joka kerta lyhyillä vastauksilla ja kieltäytymällä tapaamisesta. Voin vain kuvitella, kuinka sinnikkääksi hän muuttuisi, mikäli antaisin siimaa aloittamalla keskusteluja.
  2. Epätoivoiset. ’Tarkoitatko, ettei voida ees sekstailla?’ ’Laita viestiä, jos mieli muuttuu, mulla tuskin on mitään muutakaan…’ ’Ai, oonko liian ruma?’  Todella mieltäylentäviä kommentteja – wonder why I dumped these guys. Tähän kategoriaan tipahtavat myös ne, jotka jatkavat yksinpuhelua Tinderissä ilmoitettuasi jo kertalleen, että sua ei enää huvita tavata: ’Moi! Mitäs sulle kuuluu?’ Siitä pari päivää ja taas tulee viestiä: ’Mitä teet viikonloppuna?’ ’Hei HALOO!’ Sekä ne, jotka laittavat yöllisiä (vonkaus)viestejä.
  3. Stalkkaajat ymmärtävät antaa olla, mutta huomaat heidän aika-ajoin stalkkaavan LinkedIn-profiiliasi – ja luultavasti myös sitä milloin olet ollut online Whatsapissa, Happnissa, muuttanut Tinder-profiiliasi…
  4. Suuttujat. Joillain miehilläkin menee tunteisiin. Olen jäänyt kertaalleen dumping-message-break-upsanattomaksi ilmoitettuani miehelle (pojalle) nätisti, ettei meidän mielestäni ole tarpeellista tavata enää toiste. Poika vastasi: ’Voi vittu! en halua kuullla susta enää ikinä! Mitään!’ Samantien hän oli myös blokannut minut Whatsapissa, joten siitä kuulemisesta ei tosiaan tarvinnut huolehtia. En myöskään päässyt pehmentämään hänen kokemaansa iskua jatkamalla keskustelua aiheesta, mutta minkäs teet.
  5. Ratkaisijat. Nää miehet pyrkii ratkaisemaan – epäoleellisia – pulmia itse ongelman ympäriltä. Jos dumppauksen syynä on se, etten tunne kipinää, niin välimatkan eliminointi ja Helsinkiin muuttaminen tuskin ratkaisee mitään. Nämä miehet ovat myös vakuuttuneita siitä, että dumppaat heidät jonkun toisen takia… Koska dumpatahan ei voi vain siksi, ettei kiinnosta tuhlata omaa aikaa?!
  6. Avautujat. Omalle kohdalleni avautujia harvemmin osuu, sillä en harrasta katoamistemppuja. Taisin kuitenkin olla avautuja Toyboyn tapauksessa. Keskustelumme oli ollut kuopattuna jo pari viikkoa sen jälkeen kun olin tuloksetta kysynyt hänen puhelinnumeroaan. Eräänä unettomana yönä kokeilin kuitenkin kepillä jäätä ja tiedustelin, miten hänen laskettelureissunsa sujui. Yllätyin nopeasta vastauksesta ja päätin olla rehellinen. Ilmoitin hänelle, että minulle voi kyllä sanoa suoraan, jos ei kiinnosta – arvostan sitä huomattavasti enemmän kuin hiljaisuutta tai katoamistemppuja. Toyboy vastasi ilmoittavansa, mikäli näin pääsee käymään (???!?!?). Vastasin vain: ’Selkee’. Sen jälkeen olemme jatkaneet radiohiljaisuutta. Avautumiseni ei ehkä johtanut jutun cloussaukseen toivomallani tavalla, mutta nyt ymmärrän, että ehkä hän ei ole kaltaiseni – vaan jättää juttuja avoimeksi. Minulle se on jokotai – ja jos Toyboylla on varaa roikottaa meikäläistä tyttöjonossa, niin ei tästä koskaan tule mitään.
  7. Rationaaliset ja ylpeät. Yleensä edustan itse tätä kategoriaa; vastaan dumppausviestiin pirteästi viestittämällä, ettei tunnu missään ja tää on ihan ookoo mulle. Sen jälkeen en enää todellakaan laita vonkaus- tai avautumisviestejä miehen perään. Ja mikäli sattumalta törmäänkin häneen kaupungilla, otan kasvoilleni leveimmän hymyni ja moikkaan reippaasti. Vaikka miehistä jää parhaiten mieleen nuo ylemmät tapaukset, niin silti suurin osa on ollut ihan rationaalisia; viestitellään ehkä hetki ja sitten he antavat olla – ei liekkiä saa väkisin syttymään.

Kerroin tosiaan aiemmin siitä (linkki), että haluaisin kategorisoida ja tuomita ihmisiä vähemmän – silti taas tarjoilen teille listausta… Bulletpointit vaan jäsentävät maailmaa niin kivasti… 🙂

t. Pauliina

Täs on mun pokerinaama

Olen pari viikkoa hekumoinut sillä tosiasialla, etten enää ajattele toyboyta – lähes ollenkaan. Ei minulla vielä ole mielenkiintoa tavata uutta Tinder-heilaa, mutta vielä tulee se päivä – ja riittävän mielenkiintoinen häiskä – että deititkin taas inspaavat.

Jos aika parantaakin haavat, niin yhtälailla olen vakuuttunut siitä, että karma is the bitch. Siitä saakka kun toyboy antoi pikaromanssimme kuivua kokoon olen miettinyt, kuinka minun tulisi reagoida – ja kuinka oikeasti reagoin – sitten kun törmäämme sattumalta. Miettivätköhän miehet etukäteen, kuinka entisiä helluja kohdataan? Yrittäisikö sitä selvitä moikkaamalla kaukaa, mitä sanoa toiselle, miten ilmeillä, miten poistua paikalta… Minulla ainakin on tapana ’haaveilla’ erilaisia kohtaamisskenaarioita – oli sitten kyseessä nykyinen heila tai kipeä entinen; mietin, näemmekö baarissa, kohtaammeko kaupungilla päivänvalossa, olenko yksin vai seurassa… ja niin edelleen. Unelmaskenaariostani huolimatta tilanne voi olla aivan toinen käytännössä – niin tälläkin kertaa.

Meidän ei ollu tarkoitus lähteä lainkaan ulos lauantaina, mutta yöhön vaan päädyttiin – ja vieläpä toyboyni lempibaariin. En silti uskonut hänen olevan paikalla (työnsä vuoksi), ja mahdollisesti siksi meninkin niin paniikkiin. En todellakaan ollut valmis näkemään hänet baariin astuttuani: hymyni jähmettyi, enkä uskaltanut hetkeen sanoa sanaakaan (tuntuu, että heti kun toisen nimen sanoo ääneen, hänen katseensa paikantaa sinut haukanlailla). Sain kuitenkin soperrettua ystävilleni, miksi näytän bambilta ajovaloissa ja 45 minuutin jonotuksen jälkeenkin he vakuuttivat, että voisimme tietenkin vaihtaa baaria, jos minua ahdistaa. Jollain masokistisella tavalla olin kuitenkin tyytyväinen tilanteeseen, ja siirryin hakemaan rohkaisua baaritiskiltä.

Kohtaaminen toyboyn kanssa meni aikalailla smoothisti; loihdin kasvoilleni aidosti (ja iloisesti!) yllättyneen ilmeen, kävin kysäisemässä hänen kuulumisiaan ja toivotin hauskaa iltaa. Onnistuin vaikuttamaan juuri niin casuaalilta kuin toivoinkin. Onnekseni toyboy oli jo poistumassa paikalta, sillä keskustelun jälkeen pokerinaamani petti; nikotiininhimoissani pummin nuuskaa ja tilasin shotin jos toisenkin.

Tässä sitä taas mennään: jos toyboy pääsikin kertaalleen unohtumaan, niin viikonloppuna hän teki paluun päiväunelmiiniwhen you're over a crush. Tunne ei vieläkään ole molemminpuoleinen – muuten hän lähestyisi minua viestillä. Olen kuitenkin niin höperö, etten voi olla toivomatta…edes pienesti…ihan vähän aikaa… josko sittenkin?

Aikuisten oikeasti tiedän, ettemme olisi erityisen sopiva pari; en vaan ole tottunut siihen, että mies tekee tämän päätöksen puolestani. Niinpä päädyin lauantaiaamuyöstä nyyhkimään ystävälleni, mikä mussa on vikana?

Vaikka eihän mussa mitään vikaa ole, tarviin vaan sen oikeen tyypin, johon retkahtaa.

t. Pauliina