No-go-zoneja ja mustia hevosia

 

Minulla (ja varmaan monella muullakin) on järkyttävä tarve lokeroida ihmisiä; tuo on juntti, tuo on peluri, tuo on mammanpoika ja tuolla menee nörtti, tuo on liian nuori ja tuo epätoivoinen. Tällaisella havainnoinnilla monimutkaisesta maailmasta saa hieman ymmärrettävämmän ja ihmisistä ennakoitavampia.

Lokeroinnin myötä minulla on tiettyjä no-go-zoneja, miestyyppejä, joista näen jo cat-in-a-box-memepäältäpäin, ettei kyseessä ole minun palani kakkua. Yksi tälläinen lokero on nuoremmat miehet. Vuoden ikäero nyt ei ole edes ikäero, mutta noin yleisesti, jos mies on vasta siinä kahdenkympin hujakoilla, koen, että elämäntilanteemme ovat jokseenkin liian erilaiset. Puhumattakaan siitä, että pelkään kokemattomuutta.

Turhauduttuani Tinderin ”lähelläsi ei ole uusia käyttäjiä”-ilmoitukseen, läväytin kilometrit ja ikähaarukan tappiin (no en aivan, mutta lähemmäs tappia). Johan alkoi miehiä löytyä. Tällä tavalla mätsäsin viimeisimmän helluni, ikioman toyboyn. Pitkästä aikaa jännitti mennä treffeille – pitkästä aikaa olin kiinnostunut.

Tämä sutina on ollut kuopattuna jo useamman viikkoa, eikä minun pitäisi asiasta enää edes kirjoittaa. Olen kuitenkin niin rohkealla tuulella (tsih, kasvoton kynäniekka avautuu anonyymista ihastuksestaan), että myönnän hänen katoamistemppunsa harmittavan minua yhä. Homman päättymisestä huolimatta, olen iloinen, että  astuin ulos comfort zoneltani ja sekaannuin ihan tietoisesti no-go-lokeroon.

Tietämättömyys on usein pelastus lokeroinnille; viimeeksi sekaannuin nuorempaan, kun en millään olisi osannut kuvitella hänen olevan nuorempi. Muutama junttikin on vaikuttanut hetken aikaa mielenkiintoiselta, mutta pelimiehet olen aina kuvitellut erottavani kaukaa. Viimeeksikin baarissa ystävättäreni kanssa huokailimme saman jampan perään: on siinä komea mies, niin selvä pelimies.

Ja mihin arviomme perustui; hänen tapaansa pukeutua, kävellä, seisoa baaritiskillä tai nojata tanssilattian kaiteeseen. Emmehän kumpikaan edes jutelleet hänen kanssaan – tai edes kuulleet hänen keskusteluaan kavereidensa kanssa. Silti osasimme tehdä hänestä tarkat johtopäätelmät.

Jos mietin omaa käytöstäni, joku voi vetäistä minustakin mielenkiintoiset johtopäätelmät: miten pukeudun, pälyilen ympärilleni, kiehnään tanssilattialla ja sanon kuitenkin kaikille lähestyville miehille ei. Aika nirppanokalta vaikuttaa, vaikka itse tiedän olevani hyvin aito ja sydämellinen nainen.

Vaikka tiedostan lokeroinnin johtavan mahdollisiin virhearviointeihin, siinä vaiheessa kun sain tämän miehen hymyilemään suuntaani, jänistin taas. En tosiaankaan ottanut häntä vastaan takki auki vaan käänsin katseeni ylpeänä pois: minuahan et saa haaviisi. Olinhan jo mielessäni tehnyt luonneanalyysin ja todennut hänet sellaiseksi mieheksi, jolta naisen kannattaa itseään suojata.

Niin – suojautua miltä? Pelimieheltä? Sydänsuruilta? Ihmiseltä, jota et ollenkaan tunne? Mahdollisuudelta? Nyt liian nuori -lokerostani on noussut jo kaksi yllättäjää; nuoria miehiä, joilla on kunnianhimoa, kokemusta ja älliä vähintään saman verran kuin minulla. Kannattaisi varmaan tutkia tarkemmin näitä muitakin no-go-zoneja, jos sieltä löytyisi lisää mustia hevosia. Vaan miten lopettaa ajatella; ei niinkään out-of-the-box vaan without-any-boxes?

t.  Pauliina

Mainokset

Mihin katosivat käytöstavat?

Kylläpä vierähti kuukausi ilman yhdenyhtä postausta nopeasti. Haluaisinpa sanoa, että elämä on ollut sinä aikana yhtä juhlaa, mutta jyrkän nousukiidon jälkeen olen rypenyt ihan huolella myös siellä pohjamudissa. Monta kertaa on ollut tarkoituksena jakaa ajatuksia täällä blogin puolella; juuri kun olin esittelemässä viimeisintä Tinder-löytöäni, hän ei enää ollutkaan kuvioissa. Hyvää tauossa oli tietysti se, että nyt on tarinoita jonoksi asti, ei auta kuin sylkeä ne tuutista ulos.

Päällimmäisenä mielessä on tämä nuori mies, jonka ylempänä jo mainitsinkin – hän osui puumatutkaani muutama viikko takaperin. Voin avata tätä lovestorya lisää myöhemmin, mutta nyt haluan vain avautua tavasta, jolla juttu päättyi.

Ehdittiin tavata muutaman kerran, tultiin älyttömän hyvin juttuun ja se fyysinen puoli oli taivaallista. Kipinää riitti – ainut huolenaiheeni oli nopea ihastumiseni, jonka kuitenkin onnistuin mielestäni peittämään häneltä varsin mallikkaasti – juttu vaikutti sopivan kepeältä kuten alkuvaiheessa kuuluukin.

Viimeiset treffimme päättyivät hänen eteiseensä, mies ei meinannut päästää minua lähtemään – jutteli vain, mitä tekisimme sitten ensi kerralla. Lopulta riuhtaisin itseni irti hänen syleilystään. Kului kolme päivää ilman viestinviestiä. En kuitenkaan ollut huolissani, sillä we had such a blast last time. Neljäntenä päivänä taivuin ja laitoin miehelle viestiä; hän vastasi lyhyesti olleensa kiinni töissä. Ehdotin siihen perään, että siirryttäisiin jo Tinderistä Whatsappiin. Tästä lähettämästäni viestistä on nyt kaksi viikkoa – en ilmeisesti ole saamassa vastausta lainkaan.

Olen toki ymmälläni siitä, mikä ehti muuttua muutamassa päivässä viimeisten treffiemme jälkeen. Ymmärrän, että aina kemiat eivät vaan natsaa molemminpuolin – olen sentään useimmiten itse ollut se osapuoli, joka työntää toisen kauemmas. Tiedän, että kuvioita voi sekoittaa milloin ex, milloin muut deittikumppanit (vaikka itseälläsi ei sellaisia olisikaan) tai hullut bilettäjäkaverit – mikä tahansa saattaa saada aikaan sen, ettei orastava sutinanne enää kiinnosta niin paljon ja tulee halu perääntyä.

Mitä sen sijaan en ymmärrä, on se, miten asia hoidetaan – tai kuten tässäkin tapauksessa: ei hoideta. Sattumoisin Cosmon sivuilla on kirjoitettu samasta aiheesta muutama päivä takaperin. Tinderin myötä deittailusta on ehkä tullut yleisempää ja tavanomaisempaa. Näin parin vuoden jälkeen sovelluksen mahdollistaman deittailukulttuurin uutuudenviehätys onkin himmennyt aikalailla. Kuten parisuhteessakin uutudenviehätyksen hävitessä voi jättää pois turhan vieraskoreuden. Deittailukulttuurin tavanomaistumisesta on seurannut välinpitämättömyys; ei vastata viesteihin,  vastataan kun muut oljenkorret pettävät, ei vaivauduta sanomaan: ’ei mua sittenkään kiinnosta’, käyttäydytään töykeästi treffeillä mikäli toinen ei vastaakaan omia mielikuvia… Lista on loputon.

Ongelman taustalla lienee se, että deitattuasi 100 naista, et enää ajattele heitä yksilöinä. Itsekin toisinaan unohdan, että annan nyt tälle ihmiselle (ensi)vaikutelman itsestäni. Hän ei tiedä sitä, mitä ystäväni tai ne 99 muuta naista tietävät; jos haluan hänen näkevän sisäisen kauneuteni, minun on maltettava osoittaa se tällekin tyypille erikseen ja kohdella häntä hyvin. Tinder on tehnyt kaltoinkohtelusta jokseenkin helppoa; on mahdollista kumauttaa toista kunnolla tunteisiin ja vain yhdellä napinpainalluksella poistaa hänet elämästäsi. Kaltoinkohdeltu osapuoli ei oikeastaan edes ehdi tajuta, mikä häneen iski: kun tiedossa on pelkkä etunimi ja naama, ne häipyvät muistoissa taka-alalle aika nopeasti. Paha olo sen sijaan ei välttämättä unohdu niin nopeasti. Tulisikin muistaa, että jokaisen profiilin / puhelinnumeron takana on toinen ihminen, jonka maailmassa voit olla suuressakin roolissa – vaikka hän ei olisikaan merkittävä Sinulle. Kohdellaan näitä ihmisiä siis hyvin – varmuuden vuoksi.

Jos porukka onkin muuttunut välinpitämättömäksi ja unohtanut käytöstavat, en ole itse tullut kovin pahasti kaltoinkohdelluksi. Mieleen on jäänyt pari tälläistä yllättävää katoamistemppua, vaikka mies on antanut ymmärtää, että näemme vielä. Olen myös koittanut kohdella mätsejäni äitini oppien mukaan; vastaan kaikille Tinder-tyypeilleni edes jotain. Jos treffipyyntö ei kiinnosta tai en halua toisille deiteille, niin clousaan jutun sanomalla ’ei kiitos’ ja yleensä myös perustelen, miksi ei. Tiedän, että näiden miesten mielestä meillä on saattanut olla sitä jotain, vaikka omasta mielestäni ’kipinä’ on ollut vain mukavaa jutustelua kohteliaan käytökseni seurauksena. Pakkini voi kuitenkin tulla miehelle jokseenkin puskista, vaikka se itselleni olisikin päivänselvä juttu.

Mitä tällä postauksella siis oikeastaan halusin sanoa on seuraava: VASTAA, PERKELE. En nyt sentään ihan jokaista miestä päästä noin lähelle, joten mielestäni ansaitsisin edes pienen selityksen, miksi ei enää kiinnosta. Olisi helpompi mennä eteenpäin, kun ei tarvitsisi joka lauantai päätyä kännissä stalkkaaman hänen insta-tiliään.

Voisinhan tietysti kysyä asiaa suoraan – mutta on minullakin ylpeyteni.

t. Pauliina