Plan b: Ihan kiva avoliitto

Sinkkiksen kirjoitus onnellisuudesta sai minut pohtimaan tämänhetkistä näkemystäni naimisiinmenosta. Toistaiseksi elän siinä uskossa, että tulen vielä rakastumaan palavasti ja menen naimisiin – naimisiin lähinnä siksi, että saan juhlistaa päivän ajan ystävieni kanssa mieletöntä onneani. Vaan mitä jos en koekaan sitä suurta rakkautta – päädynkö siitä huolimatta naimisiin vai vanhenenko yksin?

Perhepiirissäni on paljon keski-ikäistyneitä sinkkuja, joiden elämää seurailtuani olen aina ollut sitä mieltä, että sinkkuna pärjää ja ennen kaikkea voi elää onnellista elämää. Kuitenkin tuntuu, että mitä vanhemmaksi tuttavani tulevat, sitä mukavampaa heidän olisi jakaa arjen puuhastelut ja ajatukset jonkun toisen kanssa.

Sinkkuilu on hauskaa niin kauan kun on nuori ja/tai ystäväpiirissä on muitakin sinkkuja; tapahtumiin saa aina seuraa – joko sinkkuystävistä tai seurustelevista kavereista. Iän karttuessa tarve laukata ympäri kyliä kuitenkin hälvennee; nautitaan omasta comfort zonesta, ja kavereidenkin mukaanhoukuttelu voi olla haastavampaa.

Nykyisessä elämänvaiheessani ystävät alkavat yksi toisensa jälkeen kadota parisuhteeseen (toiset palaavat sen cuddling-vaiheen jälkeen, toiset ryömivät takaisin vasta eron osuessa everyone is getting married im like bulletkohdalle). Löydän kuitenkin vielä helposti seuraa, kun ehdotan yhteisiä aktiviteetteja – vastaavat ehdotukset seurustelevien ystävien taholta sen sijaan ovat harventuneet huomattavasti.

Entäpä sitten kun kaverit alkavat pystyttää perheitään? Vaikka kuinka väitetään, ettei elämä siitä muutu, niin kyllä se vaan muuttuu: vietetään paljon mieluummin aikaa kotona perheen kanssa ja lähennytään muiden perheellisten ystävien kanssa. Vaikka kuvittelisi, että tämä kestää vain vauvavaiheen, niin kyllä lapset ovat aika kokonaisvaltainen muutos; isompana niitä viedään treeneihin ja on huomattavasti helpompaa ylläpitää yhteyttä niihin vanhempiin, joiden kanssa seisoskellaan lätkäkaukalon reunalla.

Nyt mennään jo todella kauas tulevaisuuteen: aikaan, jolloin (ystävien) lapset muuttavat pois kotoa. Tiedän kahdenlaisia pariskuntia; a) ne, jotka istuvat kaksin kotosalla, vaikka naapurissa olisi samalla tavalla kotona nököttävä pariskunta seuraksi (omat vanhempani ovat tätä tyyppiä), ja b) ne, jotka aloittavat uuden nuoruuden kirmaten tansseissa ja kylpylälomilla. Ikisinkun kannalta on onnekasta, jos tuttavapiiristä löytyy näitä b-tyypin pareja, jotka palaavat parin vuosikymmenen tauon jälkeen elämääsi.

Näistä mahdollisista ’palaajista’ huolimatta, voisin kuvitella että nimenomaan 50-vuotiaaksi sinkkuillut Pauliina kaipaisi sitä parisuhdetta kaikkein kipeimmin. Pelkään vanhuutta siinä määrin, että voisin olla valmis luopumaan vuosisadan rakkaustarina -unelmastani. Mikäli en rakastu päätäpahkaa (nuorehkona), voin hyvin nauttia sinkkuelämän hyvistä puolista 50-vuotiaaksi itsekseni: matkustella, keskittyä uraan, kokeilla uusia harrastuksia, tutustua uusiin ihmisiin ja ehkä jopa muutan ulkomaille.

Kuitenkin välttääkseni ne yksinäiset vuosikymmenet 50n jälkeen kiikkustuolissa, kun en enää jaksa olla menossa, voisin asettua aloilleni jonkun ihan kivan tyypin kanssa. Naimisiinmeno on silloin aivan yhdentekevää – etenkin jos se suuri, hullaannuttava rakastuminenkin puuttuu. Tärkeintä on, että minulla on kumppani, kämppis. Ei tietenkään pidä odottaa, että näitä ihankivoja-miehiä on välttämättä enää saatavilla 25 vuoden kuluttua, mutta ainahan noita sinkkuja ja eronneita jokunen on.

Vaikkei kyseessä olisikaan se hullaantuminen, mitä elämältä odotan, niin varmasti vuosien saatossa oppisi rakastamaan toveriani. Tärkeintä kuitenkin on, että olisi se joku, jonka kanssa päivitellä vuodesta toiseen säätä, seurata lintuparvia ja katsoa Emmerdalea telkkarista.

Toistaiseksi mennään kuitenkin vielä plan a:lla: vuosisadan rakkaustarina ja naimisiin!

t. Pauliina

Mainokset

4 kommenttia artikkeliin ”Plan b: Ihan kiva avoliitto

  1. Vaikka en uskokaan, että jäisin ihan oikeasti loppuelämäkseni sinkuksi, niin jossain määrin uskon, että ajat on erilaiset parin vuosikymmenen päästä.
    Sinkkuus (varsinkin vapaaehtoinen) on jossain määrin kuitenkin ”uusi ilmiö”. Ja luulen, että sitten, kun me ollaan 50-vuotiaita, samasta ikäluokasta löytyy huomattavasti enemmän sinkkuja kuin mitä tänäpäivänä keski-ikäisten joukossa on 🙂

    Tykkää

    1. Hahaa, eikä todellakaan ollut tarkoituksenani sanoa, että olisit jäämässä sinkuksi. 😀 Kävin vaan pohtimaan muuttuuko mieleni, kun toistaiseksi olen aikalailla vastaan näitä ’ihan kivoja’ ja ’sinnepäin’ olevia poikia, enkä todellakaan näe mitään tolkkua aloittaa suhdetta sellaisen kanssa… Ehkä tosiaan sitten joskus, jos ei sitä rakkaustarinaa kohdalleni satu vielä vuosikymmeniin… Tuokin on tietysti totta, että ajat lienevät silloin toisenlaiset – ei edes tullut mieleeni nyt kun niin moni oma ystävä on tosiaan alkanut seurustelemaan ns. vakavasti. :S

      Tykkää

      1. Hahah joo, en ajatellukaan, että leimasit meikäläiselle ikisinkun leiman otsaan 😀

        Mutta niin, ehkä sitä jossain vaiheessa alentaa rimaa tiedostaen/tiedostamatta, jos yksinäisyys alkaa liikaa korventamaan ja haluaa jonkun ihan oikeasti elämäänsä.

        Mulla on itseasiassa pari ajatusta. Ensinnäkin toivon, että Ensitreffit alttarilla -sarjaa tehdään vielä noin 10 vuoden päästä
        TAI
        kaikki ne hyvät miehet, jotka nyt on väärissä suhteissa, ymmärtää sen ja eroaa ja sitten meikäläinen iskee kyntensä kiinni ;D

        Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s