Plan b: Ihan kiva avoliitto

Sinkkiksen kirjoitus onnellisuudesta sai minut pohtimaan tämänhetkistä näkemystäni naimisiinmenosta. Toistaiseksi elän siinä uskossa, että tulen vielä rakastumaan palavasti ja menen naimisiin – naimisiin lähinnä siksi, että saan juhlistaa päivän ajan ystävieni kanssa mieletöntä onneani. Vaan mitä jos en koekaan sitä suurta rakkautta – päädynkö siitä huolimatta naimisiin vai vanhenenko yksin?

Perhepiirissäni on paljon keski-ikäistyneitä sinkkuja, joiden elämää seurailtuani olen aina ollut sitä mieltä, että sinkkuna pärjää ja ennen kaikkea voi elää onnellista elämää. Kuitenkin tuntuu, että mitä vanhemmaksi tuttavani tulevat, sitä mukavampaa heidän olisi jakaa arjen puuhastelut ja ajatukset jonkun toisen kanssa.

Sinkkuilu on hauskaa niin kauan kun on nuori ja/tai ystäväpiirissä on muitakin sinkkuja; tapahtumiin saa aina seuraa – joko sinkkuystävistä tai seurustelevista kavereista. Iän karttuessa tarve laukata ympäri kyliä kuitenkin hälvennee; nautitaan omasta comfort zonesta, ja kavereidenkin mukaanhoukuttelu voi olla haastavampaa.

Nykyisessä elämänvaiheessani ystävät alkavat yksi toisensa jälkeen kadota parisuhteeseen (toiset palaavat sen cuddling-vaiheen jälkeen, toiset ryömivät takaisin vasta eron osuessa everyone is getting married im like bulletkohdalle). Löydän kuitenkin vielä helposti seuraa, kun ehdotan yhteisiä aktiviteetteja – vastaavat ehdotukset seurustelevien ystävien taholta sen sijaan ovat harventuneet huomattavasti.

Entäpä sitten kun kaverit alkavat pystyttää perheitään? Vaikka kuinka väitetään, ettei elämä siitä muutu, niin kyllä se vaan muuttuu: vietetään paljon mieluummin aikaa kotona perheen kanssa ja lähennytään muiden perheellisten ystävien kanssa. Vaikka kuvittelisi, että tämä kestää vain vauvavaiheen, niin kyllä lapset ovat aika kokonaisvaltainen muutos; isompana niitä viedään treeneihin ja on huomattavasti helpompaa ylläpitää yhteyttä niihin vanhempiin, joiden kanssa seisoskellaan lätkäkaukalon reunalla.

Nyt mennään jo todella kauas tulevaisuuteen: aikaan, jolloin (ystävien) lapset muuttavat pois kotoa. Tiedän kahdenlaisia pariskuntia; a) ne, jotka istuvat kaksin kotosalla, vaikka naapurissa olisi samalla tavalla kotona nököttävä pariskunta seuraksi (omat vanhempani ovat tätä tyyppiä), ja b) ne, jotka aloittavat uuden nuoruuden kirmaten tansseissa ja kylpylälomilla. Ikisinkun kannalta on onnekasta, jos tuttavapiiristä löytyy näitä b-tyypin pareja, jotka palaavat parin vuosikymmenen tauon jälkeen elämääsi.

Näistä mahdollisista ’palaajista’ huolimatta, voisin kuvitella että nimenomaan 50-vuotiaaksi sinkkuillut Pauliina kaipaisi sitä parisuhdetta kaikkein kipeimmin. Pelkään vanhuutta siinä määrin, että voisin olla valmis luopumaan vuosisadan rakkaustarina -unelmastani. Mikäli en rakastu päätäpahkaa (nuorehkona), voin hyvin nauttia sinkkuelämän hyvistä puolista 50-vuotiaaksi itsekseni: matkustella, keskittyä uraan, kokeilla uusia harrastuksia, tutustua uusiin ihmisiin ja ehkä jopa muutan ulkomaille.

Kuitenkin välttääkseni ne yksinäiset vuosikymmenet 50n jälkeen kiikkustuolissa, kun en enää jaksa olla menossa, voisin asettua aloilleni jonkun ihan kivan tyypin kanssa. Naimisiinmeno on silloin aivan yhdentekevää – etenkin jos se suuri, hullaannuttava rakastuminenkin puuttuu. Tärkeintä on, että minulla on kumppani, kämppis. Ei tietenkään pidä odottaa, että näitä ihankivoja-miehiä on välttämättä enää saatavilla 25 vuoden kuluttua, mutta ainahan noita sinkkuja ja eronneita jokunen on.

Vaikkei kyseessä olisikaan se hullaantuminen, mitä elämältä odotan, niin varmasti vuosien saatossa oppisi rakastamaan toveriani. Tärkeintä kuitenkin on, että olisi se joku, jonka kanssa päivitellä vuodesta toiseen säätä, seurata lintuparvia ja katsoa Emmerdalea telkkarista.

Toistaiseksi mennään kuitenkin vielä plan a:lla: vuosisadan rakkaustarina ja naimisiin!

t. Pauliina

Mainokset

Note to myself: aina tiptop

Oon siinä määrin sinut itteni kanssa, että voin hyvin liikkua ilman meikkiä ihmisten ilmoilla – en usein tee niin, mutta voisin. Kaupassa tulee usein käytyä vastaheränneenä: tukka sekaisin, pieruverkkareissa ja poskella sämpylä, jonka päälle nukahdin edellisiltana.

Niinpä ei ollut mitenkään tavanomaisuudesta poikkeavaa viedä roskat kuumeisessa influenssalookissani. Tuurillani ei myöskään ollut mitenkään erikoista, että törmäsin siinä kymmenen metrin matkalla Tinder-matchiini. En samantien tajunnut – morjestin vaan niinkuin kelle tahansa naapurille. Pienellä viiveellä rappukäytävässä asia valkeni; tämähän näyttää aivan siltä jampalta, jonka kanssa olen nyt viikon viestitellyt. Stalkkerina tarkistin etäisyytemme Tinderissä ja sain vahvistuksen: ollaan korkeintaan kilometrin päässä toisistamme. Ironista vielä, että edellisen päivän keskustelumme päättyi näin:

Minä: Oon hiukka kyllästynyt tähän Tinderiin – ois kivempi kohdata ja tutustua ihmisiin silleen perinteisesti oikeessa elämässä.

Hän: No, koskas kohdataan?

Roskat vietyäni luikin siis yläkertaan ja vastasin:”Mun mielestä kohdattiin jo…”

Tätä seurannesta viestiketjusta selvisi, että ehdittiin asua kaksi vuotta vierekkäisissä rapuissa. Kohtaamisemme sattui juuri sille viikonlopulle, jolloin hän muutti pois. Jos olisin tiennyt, että kainalopaikka on kengännauhojen solmimisen päässä, olisin varmaan neighbour mememuutamaankin otteeseen lompsinut naapuriin päiväkahville.

Vaikka sanoinkin tapaavani ihmisiä mieluummin arjessani kuin Tinderin kautta, en nyt välttämättä tarkoittanut aivan niin arkista ensikohtaamista, että minä olisin meikittä, verkkareissa, roskapussi kädessäni. Note to myself onkin; että voisi aina kotoa poistuessaan olla edes jokseenkin siistin näköinen, koskaan ei tiedä kenet tapaa. Miekkonen ei ilmeisesti ehtinyt katsoa kunnolla naamaani, sillä suunnittelemme nyt uutta ensikohtaamista alkavalle viikolle.

t. Pauliina

Kuinka hukata kundi (alle päivässä)

 

Olin lauantaina ensi kertaa ’Hey, have you met Ted’ -iskutaktiikan uhrina. Meni vieläpä juuri niin, että mies, jota minulle tyrkytettiin oli heistä kahdesta se komempi – olin itsekin laittanut hänet merkille (useaan otteeseen).

Tiedättehän sen tunteen, kun katsotte edessänne seisovaa komistusta hölmönä hymyillen but-handsome-is-just-isnt-enough-to-describe-youja mietitte vaan: ’Ei voi olla totta’?

Ei, ette te varmaan tiedä. Olen aika varmasti ainoa nainen, joka onnistuu hukkaamaan miehen, joka on alunperin tullut minun luokseni. Juttu lähti liikkeelle hyvin; muistin kerrankin hymyillä, enkä edes pahasti jäätynyt hänen hyvännäköisyytensä edessä. Jossain välissä aloin kuitenkin ahdistua: mitä jos mies ei halua jutella kanssani koko iltaa. Lähdimme siis etsimään kumpainenkin omat seurueemme. Olin luottavaisin mielin: olemme samassa baarissa, hän löytää minut uudestaan, jos (kun!) haluaa.

Ja niin löysikin: tanssilattialta. Mies viittoili minulle ja koitin kaikessa tyytyväisyydessäni näyttää coolilta. Valitettavasti juuri samalla hetkellä valot välähtivät päälle ja hitaat pärähtivät soimaan. Sain perinteisen hyperventilaatiokohtaukseni; en ole kaulaillut hitaissa sitten 90-luvun discojen (okei, ehkä jokusen kerran, mutta kuitenkin…). Ryntäsimme siis tyttöjen kanssa narikoille. Toivoin komistuksen tulevan pian perästä – vaan eipä tullut. Ja pelkällä etunimellä on vaikea jäljittää toista, vaikka aikamoinen stalkkeri tarvittaessa olenkin.

Ongelmani on jokseenkin se, etten tartu tilaisuuksiin, kun ne on kohdalla. Tajuan vasta jälkikäteen saaneeni herkkua kultalautasella eteeni tarjoiltuna. Tarvitsen ensin (useita) todisteita miehen kiinnostuksesta, ja luotan aivan liikaa siihen, että voin tehdä muuvini sitten myöhemmin. Jätän siis elämän ’herran haltuun’ ja kuvittelen miesten näkevän ylenpalttisesti vaivaa vuokseni. Ikään kuin yksikään mies haluaisi iskeä sen ainoan naisen, joka ryntää pois katseidenne kohdatessa tanssilattialla?

Lohduttaudun tälläkin kertaa ajatellen: jos lauantain mies oli The One, niin en mitenkään voi käyttäytymiselläni estää vääjäämätöntä. Jos niin on tarkoitettu, kohtaamme vielä uudestaan. Mutta entä jos ei olekaan mitään ’kohtaloa’, joka huolehtii onnellisista lopuista? Siinä tapauksessa minä olen ryssinyt aika monta lovestorya.

Toisaalta en olisi huolissani kohtalon ’olemassaolosta’. Olen taas saanut useita vinkkejä sen kieroutuneesta huumorintajusta; karma strickes back. Törmään nimittäin vappuheilaani jatkuvasti baareissa ja kohtasin jälleen sen ainoan miehen, jonka elämästä olen tehnyt katoamistempun ilman minkäänlaista selitystä.

Yrittääkö maailma kertoa minulle jotain näillä kummitusmiehillä?

Ja joo, vien taas tämän tarinan lauantain miehestä hieman ylianalysoinnin puolelle – siksi tämäkin postaus kuuluu kategoriaan #vuodatus.

t. Pauliina

 

Kuin repäisisi Laastarin…

Ryhdyin työpaikkaihastukseni mentyä (lievästi sanottuna) metsään tapailemaan erästä nuorempaa pojankloppia, josta olen blogin puolella puhunut Laastarina. Tapailimme yllättäen jopa 3 kuukautta säännöllisen epäsäännöllisesti. Tämä on yllättävää siksi, etten ehdottanut deittejä kertaakaan – minun ei tarvinnut kuin myöntyä Laastarin treffiehdotuksiin; jumankeuta tämä poika oli sinnikäs! Tässä vaiheessa olisi pitänyt hälytyskellojen soida; jos en jaksa vastata miehen Whatsapp-viesteihin, minulle on aivan sama tapaammeko vai emme ja oikeastaan treffien sijaan menisin mieluummin kuntosalille, on jotain mahdollisesti pielessä.

Roikuin Laastarissa näinkin kauan, koska en oikeastaan nähnyt hänessä mitään vikaa: Laastari on kivannäköinen, leikkisä ja fiksu. Ajattelin ihastuvani hitaasti – annoin Laastarille aikaa viedä minulta jalat alta. Mutta ei. Sitä kemiaa joko on tai ei ole. Vaikka kunnon ihastuminen vaatii aikaa, täytyy myöntää että niitä perhosia on oltava vatsassa alusta lähtien. Jos ei alussakaan innosta, on turha haaveilla syväihastumisesta.

Aluksi omat ystäväni kannustivat nimenomaan antamaan mahdollisuuden, mutta kuultuaan, millä tavalla puhuin Laastarista, hekin myönsivät, että on parempi antaa olla. Hoidin tämän lemppaamisen näppärästi Whatsapissa ja tässä sitä taas ollaan: aivan yksin, yoda meme the right personlähtöpisteessä. Tuntuu hyvältä. Vapautinhan sentään Laastarin etsimään sitä oikeaa, enkä itsekään joudu potemaan huonoa omatuntoa katsellessani jatkuvasti muita miehiä. En vaan yhtään jaksaisi tavata ihmisiä näiden ainaisten sovellusten kautta – varsinkin kun Tinder on jo pitkään sanonut, ettei lähelläni ole uusia käyttäjiä… Voisiko joku swaipata jalat alta oikeassa elämässä?

t. Pauliina