Kun on kaikkea – ja sekään ei riitä

Edellisen postaukseni jälkeen (täällä) pohdin hieman lisää suhdettani elämän unelmiin ja niiden tavoitteluun.

”In life, each person can take one of two attitudes: to build or to plant. The builders might take years over their tasks, but one day, they finish what they’re doing. Then they find they’re hemmed in by their own walls. Life loses its meaning when building stops.

Then there are those who plant. They endure storms and all the vicissitudes of the seasons, and they rarely rest. But unlike a building, a garden never stops growing. And while it requires the gardener’s constant attention, it also allows life for the gardener to be a great adventure. Gardeners always recognize each other, because they know that in the history of each plant lies the growth of the whole World.”

– Paulo Coelho

Koen olevani rakentaja. Elämä tuntuu merkitykselliseltä ja helpolta niin kauan cristiano ronaldo is unhappy memekuin minulla on päämäärä, jota kohti ponnistella: keskeneräinen projekti. Valitettavasti valtaosa rakennelmista valmistuu kuitenkin ihmiselämän aikana (gradukin, vaikka siltä ei juuri nyt tunnukaan). Päämäärän saavuttamisen tulisi varmaan aiheuttaa suurta iloa, mutta itseäni se lähinnä ahdistaa: ’Mitä nyt?’ Asioiden valmiiksi saattaminen ei suokaan sellaista tyydytystä kuin kuvittelin: ’Tätäkö todella halusin? Mikä on seuraava projektini?’ Vaikka valmis olisi täydellinen, on itse matka ollut kuitenkin antoisampi.

Olen huolissani, että tämä piirre on läsnä myös ihmissuhteissani: haluanko todella miesystävän vai olenko vain ihastunut ajatukseen miesystävästä? Pidän viestittelystä ja tapailusta – silloin projekti on vielä vaiheessa. Tapailukin on jännittävintä ajatuksen tasolla; voin luoda skenaarioita tapaamisista ja unelmoida tuntemistani miehistä. Kun he sitten oikeasti ehdottavat treffejä, en ole ollenkaan niin innoissani kuin voisi kuvitella. Johtuuko se siitä, että pelkään todellisuuden olevan kaukana luomistani hekumallisista fantasioista ja petyn? Olenko niitä, jotka hakevat miehistä vain vahvistuksen omalle viehättävyydelle; kiinnostukseni kestää niin kauan, kunnes selviää, että mies on saatavilla? Enkö osaa yksinkertaisesti nauttia ja olla onnellinen silloin kun kaikki on saavutettu? Kun omasta viehätysvoimasta voi taas olla vakuuttunut, haluan nostaa pelin seuraavalle tasolle: uutta (hankalampaa) ’projektia’ kehiin vaan!

Uskon (kuten horoskooppinikin sanoo), että innostun tarinoista ja unelmoinnista keskivertoihmistä enemmän. Olen myös huomannut, että ajatukseni pysyy paremmin koossa, kun minulla on jokin ’projekti’ kesken. Se, että tunnen itseni halutuksi ja pääsen flirttailemaan auttaa minua muistamaan oman arvoni. Kaipaan sitä, että joku toinen kaipaa minua (kaipaamatta kuitenkaan itse häntä). Siinä vaiheessa, kun mies on täysin pikkusormen ympärillä, aiemmin niin söpöt kommentit, joita janosin ja jotka jouduin houkuttelemaan miehestä kuulen jo liian usein, ja ne tuntuvat lähinnä ahdistavilta. Mitä vaatii se, että rakentaisin kerrankin valmiiksi ja asettuisin tyytyväisenä linnaani? Olenko vain tavannut vääriä tyyppejä vai koenko sitoutumisen ’paikalleen jämähtämisenä’, jota on vältettävä?

T. Pauliina

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s