SÄ OOT SÖPÖ

Taas maanantai-iltapäivä. Yleensä rutiinit on tylsiä, mut tästä pidän kiinni – sillä oon huomannut, että sä teet samoin. En tiedä sun nimeä, ollaan tuntemattomia toisillemme. Tiedän kuitenkin näkeväni sut pian, ja että säkin näet mut. Saavun tunnille aina sun jälkeen; jos et oo jo paikalla, tiedän ettet tuu lainkaan. Silloin viikko seuraavaan maanantaihin tuntuu niin pitkältä. Tänään sä kuitenkin oot täällä. Mä hymyilen sulle vaivihkaa ja sä vastaat hymyyn. Käännän katseen ja leijun.

Toisinaan pysähdyn miettimään, mitä jos? Mitä jos lakkaat harrastamasta? Mitä jos muutat? Mitä jos sulla on jo joku?

Ja sit mietin. Miks en tee aloitetta? Miks sä et tee? Miks en oo riittävän rohkea? Kumpaa pelkään enemmän: torjuntaa vai sitä, että todellisuus ei vastaa luonnostani susta?

Tänään (14.4.) kaikki romantikot Stadissa (ja ympäri Suomen) seuraavat jännityksellä, miten käy nuorukaiselle, joka etsii vaaleatukkaista ihastustaan Helsingin Töölöön jätetyllä SÄ OOT SÖPÖ -ilmoituksella (linkki tässä). Tapaus sai pohtimaan omaa elämää (tai elämättömyyttäni). Ihastuminen on helppoa – teen niin jatkuvasti. Vaikeus piileekin itsensä likoon laittamisessa – kun pitäisi olla rohkea ja tarttua siihen, mitä haluaa.

“Dreaming is very pleasant as long as you are not forced to put your dreams into practice.” – Paulo Coelho, Eleven Minutes

Ystävilleni annan viisaita neuvoja: vaikka tilanne ei etenisi toivotulla tavalla, eikö ole parempi tietää kuin jatkaa haaveilua? Mitä sen on väliä, jos häntä ei kiinnosta, hän on varattu tai ei vastaa mielikuvaasi? Mikä on pahinta mitä voi käydä? Jos olet jo korviasi myöten ihastunut, saatat itkeä kaksi päivää ja syödä kolme mutakakkua, mutta sen jälkeen olet valmis siirtymään elämässä eteenpäin. Jos todella olette vieraita toisillenne, tilanne tuskin vaatii edes näin radikaaleja toimenpiteitä. Ei elämä ota, jos ei annakaan. Jos kerrankin keskittyisit ’mitä jos’ -ajattelussasi positiivisiin skenaarioihin; mitä jos hänkin on ajatellut sinua? Mitä jos hän on kuvitellut, että sinulla on joku toinen? Mitä jos hän ei huomaa hymyäsi vaan sen, kuinka käännät katseesi salamannopeasti pois?

“Everything tells me that I am about to make a wrong decision, but making mistakes is just part of life. What does the world want of me? Does it want me to take no risks, to go back to where I came from because I didn’t have the courage to say ”yes” to life?” – Paulo Coelho, Eleven Minutes

coelho eleven minutesPaulo Coelhon kirja, 11 minuuttia, näki lävitseni. Olen rakentanut alleni tornin ja ympärilleni muurit tarjoamaan tunteen hallinnasta ja mielenrauhasta. En enää edes tiedä, mistä aloittaa niiden purkamisen. Olen tottunut elämään sivustakatsojana: elämäni tapahtumat ja niiden puute ovat seurausta muiden tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Ehkä tavoittelemani elämänkontrolli onkin vain itsepetosta, jolla peitän passivisuuttani. Olen unohtanut ohjaavani itse tätä laivaa. Tehdyt tai tekemättä jääneet valinnat ovat myös minun, ja täyskäännös on mahdollinen milloin vain sanon elämälle: ’Kyllä, tervetuloa’. Riski, jolle silloin antautuu on loppujen lopuksi kuitenkin pieni: voi saavuttaa (kaiken) tai elämä jatkuu (kuten ennenkin).

Ajatus siitä, että nykypäivänä kaikki on mahdollista, tuntuu lohdulliselta. Voit jättää ilmoituksen lyhtypylvääseen, ja se leviää netissä ympäri maan. Ihmiset ovat romantikkoja, halukkaita näkemään, että (muiden) unelmat toteutuvat. Se tekee omista haaveistakin hieman saavutettavampia. Onko nykypäivänä mahdotonta kadottaa joku iäksi? Saako se meidät tuudittautumaan turvallisuudentunteeseen, ettei tarvitse toimia vielä vaan kaiken voi jättää tuonnemmaksi? Tarttuisimmeko hanakammin tähän hetkeen, jos ei käytössämme olisi Googlea, Facebookia ja muuta somea? Kuinka rohkeita vanhempiemme on täytynyt olla, tarttua kohtaloon kun ovat nähneet sen edessään; on vaihdettu nimiä ja yhteystietoja. Ja kuinka pienestä kaikki onkaan ollut kiinni: jos et olekaan lankapuhelimen äärellä silloin kun toinen ottaa yhteyttä.

“Sometimes, you get no second chance and that it’s best to accept the gifts the world offers you.” – Paulo Coelho, Eleven Minutes

Meidän tulisi olla onnellisia nykymaailmassa, jossa pystymme edes jossain määrin ohjaamaan elämämme tapahtumia. Ehkä minunkin ulottuviltani on pian lipsahtanut riittävän monta mahdollisuutta. Kuinka paljon enemmän olisinkaan ehtinyt kokea, jos olisin tarttunut edes puoliin kokemistani ’second chances’? Tulisi muistaa, etteivät mahdollisuudetkaan ole ehtymätön virta – tai ainakin ne muuttavat muotoaan (ja kohdetta). Tästä lähtien opettelen sanomaan useammin elämälle ’kyllä’ ja koitan muistaa, että mahdollisuuden menettäminen on kontrollin menettämistä ’tuhoisampaa’. Se, minkä usein koen menettämisen riskinä, ei välttämättä olekaan niin; eihän ole mitään menetettävää, jos emme ole vielä yhdessä luoneet mahdollisuutta todeksi.

“No one loses anyone, because no one owns anyone. That is the true experience of freedom: having the most important thing in the world without owning it.”  – Paulo Coelho, Eleven Minutes

T. Pauliina

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s